Unohdetut

2. luku - Alexandra

Alexandra tuijotti punatukkaista tyttöä, joka oli juuri hymyssä suin kertonut heille siitä miten tässä hirvittävässä paikassa teloitettiin ihmisiä kolmen kuukauden välein. No, ehkei hän siinä vaiheessa ollut ihan hymyillyt, mutta ei se kaukana ollut ollut. Mikä tytön nimi mahtoikaan olla? Se taisi alkaa E:lla. Emma? Ei, ei se se ollut. Alexandrasta tuntui, että hänen olisi pitänyt muistaa tytön nimi. Mutta huolimatta kaikista pinnistelyistä hän ei muistanut. Ensimmäinen asia itsestäni. Nimimuistini on selvästi surkea, Alexandra ajatteli.

Todellisuudessa hän tunsi sillä hetkellä silkkaa kauhua. Koko tilanne oli kuin huonosta tieteiselokuvasta, mutta hän ymmärsi kaiken olevan totta. Kaikki oli liian hullua ollakseen valetta. Hän oli täällä, koska oli syyllistynyt johonkin kauheaan. Se tuntui julmemmalta kuin mikään muu hänen sinä päivänä kokemansa tai tuntemansa asia. Hän oli tuntenut itsensä vahvaksi aina viime minuutteihin asti. Kaikesta huolimatta hän oli uskonut selviävänsä. Ja nyt tuo tunne ropisi pois kuin vanhan talon seinässä rapistunut maali.

Alexandra hädin tuskin ymmärsi mitä hänen ympärillään tapahtui. Jesse (jostain syystä hän muisti pojan nimen) seisoi ovella. Punatukkainen tyttö seisoi hänen edessään tukkien tien ulos. Oliko Jesse lähdössä jonnekin? Jostain syystä ajatus ahdisti Alexandraa. Hän halusi pojan jäävän.

Jesse sanoi jotain, mutta Alexandra ei kuullut hänen sanojaan. Näinkö minä teen? Pakenen pääni sisään kun tilanne ylikuumenee? Alexandra vilkaisi Jesseä. Hikipisarat helmeilivät pojan oliivinvärisellä iholla. Tummat silmät kipunoivat suuttumusta. Oliko tämä jostain vihainen?

Samassa joku kosketti Alexandran olkapäätä. Alexandra kohotti katseensa. Pisamaposkinen poika (jonka nimi alkoi kai N:llä) katsoi Alexandraa myötätuntoisesti. "Oletko ok?" Poika näytti aidosti huolestuneelta. Alexandra osasi vain nyökätä vastaukseksi. Totuus oli, että hän oli ihan pihalla.

Sillä välin punatukkainen tyttö oli pomppinut toisen sisäänkäynnin luokse. "Eiköhän mennä tapaamaan muita. Te varmasti pidätte heistä." Tyttö lirkutteli iloisesti. "Noah, saanko esitellä heille paikkoja? Voinko johdattaa heidät majoille? Olethan niin kiltti."

Niin. Pojan nimi oli Noah. Noah nyökytti päätään ja punatukkainen tyttö kiiruhti kiskomaan Alexandran kädestä ylös, kohti ulko-ovea. Jesse seurasi perässä hieman vastahakoisesti. He astuivat ulos lämpimään ilmaan. Mökissä oli ollut kamalan kylmä.

Ulkona oli tullut pimeää. Olivatko he todella olleet sisällä niin kauan? Ehkä he olivat saapuneet tänne vasta myöhään iltapäivällä.

Alexandra katseli varuillaan ympärilleen. He seisoivat suurella, korkeiden puiden reunustamalla aukealla alueella. Äkkiseltään Alexandra arveli alueen halkaisijaltaan noin kilometrin kokoiseksi. Sen keskipisteenä oli suuri lampi, jonka tummalta pinnalta kuun valo heijasti säteitään. Lammen toista reunaa koristi suuri kasvimaa. Yhtään mökkiä tai asumusta ei kuitenkaan näkynyt. Lammen toisella puolella, metsän reunassa näkyi valoa. Alexandra siristeli silmiään. Kyllä, tämä outo Unohdetuiksi itseään nimittävä porukka taisi asua noiden puiden siimeksessä. Metsän reunassa paloi jonkinlainen nuotio.

Alexandran epäilykset vahvistuivat tuota pikaa oikeiksi, sillä punatukkainen tyttö lähti johdattamaan heitä suorinta tietä valaistua aluetta kohti. Hän pälpätti samaan aikaan jotain täysin yhdentekevää, ja Alexandra teki parhaansa sulkeakseen korvansa tytön puheilta. Sen sijaan hän kuuli Jessen askeleet kannoillaan. Jollain oudolla tavalla se sai hänet tuntemaan olonsa hitusen turvallisemmaksi. Hassua. Eihän hän edes tuntenut koko poikaa. Mitäköhän Jesse oli tehnyt? Mikä oli hänen syntinsä? Alexandra oli nähnyt Jessen tatuoinnit. Pojan täytyi olla jonkin sortin jengiläinen. Jengiläiset olivat tunnetusti väkivaltaista porukkaa. Alexandra pudisti päätään. Hänen ei ehdottomasti pitäisi tuntea oloaan turvalliseksi sellaisen pojan seurassa.