Unohdetut

14. luku - Alexandra

Kuulusteluhuoneessa oli kylmää ja vetoista. Alexandra veti tiukemmin ympärilleen nuhjuista vilttiä, jonka hän oli aiemmin saanut joltain poliisiaseman virkailijoista.

"Missä sisareni on? Haluaisin puhua hänen kanssaan", Alexandra sanoi nostamatta katsettaan rikoskomisario Matthewsiin, jonka tiesi katselevan häntä pöydän yli tylsistynyt ilme kasvoillaan.

Komisario Matthews oli pitkän uransa aikana kokenut lähes kaiken. Hän oli pidättänyt lukuisia rikollisia, nähnyt mihin ihminen pahimmillaan pystyi. Tätä juttua jopa hänenkin oli kuitenkin vaikea sulattaa. Tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä, että pöydän toisella puolella istuva hauraan oloinen teinityttö oli vain muutamia tunteja aiemmin pidätetty syytettynä koko perheensä murhasta. Viiden ihmisen kylmäverisestä silpomisesta. Niin, Matthews saattoi ehkä näyttää päällisin puolin rauhalliselta, mutta todellisuus oli täysin toinen. Hän oli ahdistunut ja olisi kipeästi tarvinnut tuplaviskin jäillä.

"Neiti Johnson", hän sanoi ja vaihtoi asentoa tuolillaan, joka oli kenties epämukavin tuoli minkä hän tiesi. Ja silti hän joutui kuluttumaan niin paljon istumalihaksiaan juuri tällä pirun tuolilla. "Te ette ole pidätyksenne jälkeen sanoneet sanaakaan, mutta nyt haluaisitte tavata sisarenne. Kai te ymmärrätte mistä teitä syytetään?"

Alexandra nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Komisario Matthews huokaisi. "Olen pahoillani, mutta se ei ole mahdollista. Voitte mahdollisesti tavata hänet myöhemmin, mikäli hän sitä itse haluaa. Nyt meidän pitäisi kuitenkin keskustella siitä mitä tänään tapahtui."

"He ovat kuolleet", Alexandra sanoi niin hiljaa, että Matthews tuskin kuuli sitä. "Minun perheeni on kuollut."

"Niin, me tiedämme sen. Haluaisin kuulla sinun versiosi tapahtumista. Miten niin pääsi käymään?"

Alexandra nosti katseensa ja katsoi Matthewsia suoraan silmiin tavalla, joka kylmäsi rikoskomisarion sisuksia.

"Miksi kertoisin sen teille? Ette te kuitenkaan uskoisi minua", tyttö sanoi silmäänsä räpäyttämättä.

Matthews vastasi Alexandran katseeseen samalla mitalla. "Sinä hämmästyisit jos tietäisit mitä kaikkea olen nähnyt ja kuullut. Luota minuun. Mikään kertomasi ei voi shokeerata minua."

Alexandra laski katseensa takaisin syliinsä ja oli pitkään hiljaa. Hetken aikaa Matthews luuli yhteyden särkyneen ja kirosi mielessään. Oliko tyttö ollut lähellä tunnustaa? Ja oliko hän hätäilyllään säikäyttänyt tämän? Kuulustelijan rooli oli veitsenterällä tanssimista, eikä haavoilta likikään aina vältytty.

"Hän tulee öisin", Alexandra mumisi ja komisario säpsähti tuolissaan.

"Kuka tulee öisin?" hän kysyi nojautuen lähemmäs Alexandraa. Sivusilmällä hän vilkaisi vasemmalla puolella olevaa peililasiseinää, jonka toisella puolella hänen esimiehensä Irwin Stevens seisoi seuranaan lastenpsykiatri Rachel Knight. Hän tiesi molempien pidättelevän hengitystään.

"Hän, joka haluaa tuhota kaiken. Kasvoton mies. Hän halusi tappaa heidät. Minä yritin vain suojella heitä. Felix on vielä niin pieni. Aivan liian nuori vietäväksi", Alexandra sanoi ja hänen alahuulensa alkoi täristä. "Olen nähnyt hänet ikkunasta seisomassa pellolla. Hän on... Hän on julma. Hän tahtoo pahaa. Minä halusin vain olla avuksi. Olen useana yönä pitänyt vahtia ja ajanut hänet katseellani pois. Mutta nyt hän tuli päivällä, enkä mahtanut mitään. En pystynyt auttamaan ja nyt he ovat k-k-kuolleet..."

Nyt Alexandra itki lohduttomasti ja alkoi sitten ulvoa. Ääni oli aavemainen. Komisario Matthewsin suuta kuivasi ja hän selvitti kurkkuaan.