28. luku - Lupaus

1.4K 136 133
                                    

A/N: Musta on ihan hirveen kiva, että ihana Ellie Goulding kirjoitti Unohdetuille oman soundtrack-biisin. Itse asiassa kyseinen biisi on myös viime aikoina toiminut mulle inspiraationa tämän tarinan suhteen. Flux sopii Unohdettuihin ihan täydellisesti lyriikoitaan myöden, kuunnelkaapa vaikka kun olette tämän luvun lukeneet. Toivottavasti nautitte luvusta (joka on muuten melko pitkä).

x S

PS. Jos tarvitsette ventilaatioapua jälkikäteen, niin I'm here for you guys!

————————————————

"Mitä sinä tarkoitat? Miten niin sinä muistat minut?" Suen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta oven toisella puolella seisova Noah kuuli sen silti selvästi. Hän oli seissyt siinä jo hyvän tovin, mutta kukaan huoneessa olijoista ei toistaiseksi tiennyt hänen läsnäolostaan.

Noah nojasi otsaansa vasten viileää metalliovea miettien seuraavaa liikettään. Sue oli tuon oven toisella puolella. Samoin Alexandra, Jesse, Unohdettuja edustava nainen ja mies nimeltään Tae Park, jonka Noah tiesi olevan täällä Suen kanssa. Hän tiesi, koska se oli kerrottu hänelle.

Kaksi tuntia aiemmin

Noah haettiin leiristä vähän ennen auringonlaskua. Ensin hänet kuulutettiin mökkiin, jossa kaksi mustapukuista odotti häntä. Sen jälkeen Noahin pää peitettiin mustalla hupulla ja hänet johdatettiin pois mökistä. Kysymyksiä ei saanut esittää. He kuitenkin kulkivat maan alla, Noah nimittäin tunnisti maan ummehtuneen hajun.

Koko pitkähköltä tuntuneen matkan ajan Noah pohti miksi hänet oli haettu. Ei ollut lainkaan ennenkuulumatonta että häntä pyydettiin mökkiin keskustelemaan asioista, mutta häntä ei oltu milloinkaan aiemmin viety pois alueelta. Ei koskaan. Hän pelkäsi Alexandralle sattuneen jotain. Jessen ja Alexandran oli kuitenkin määrä palata leiriin vasta myöhään illalla, joten ehkä kyse ei ollut siitä. Toinen mahdollinen vaihtoehto oli, että Noah oli kutsuttu suorittamaan tehtäväänsä. Tehtävää, joka hänelle oli annettu sinä päivänä kun hän oli saanut tietää Suen olevan yhä elossa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua he nousivat ylös portaita, ja hetken kuluttua Noahin hupun lomasta tunki sisään valkoista, lähes sokaisevaa valoa. He kävelivät vielä noin viiden minuutin ajan, jonka jälkeen Noahille vihdoin anettiin lupa hupun poistoon. Hän veti sen pois päästään pelonsekaisen uteliaisuuden siivittämänä.

Hänet oli tuotu suureen pyöreään huoneeseen, joka oli täysin valkoinen lukuun ottamatta seinustoja kiertäviä pimeitä monitoreja. Huoneen keskellä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä istui mies ketä Noah ei ollut koskaan tavannut (tai niin hän ainakin uskoi). Mies oli keski-ikäinen, sliipattu ja jollain tavalla epämiellyttävän oloinen. Hän hymyili Noahille, ikään kuin pahoittelevasti.

"Mukava nähdä sinua", mies sanoi ja viittasi Noahia istumaan. Noah istahti epävarmasti pöydän toiselle puolelle. Tuntui oudolta olla näin modernissa ympäristössä, ja tuntui oudolta nähdä täysin vieraat kasvot. Mies viittasi kädellään kohti ovea ja mustapukuiset poistuivat ääneti. Mies nojautui tuolissaan eteenpäin tuijottaen Noahia intensiivisesti.

"Sinä et tiedä kuka minä olen. Epäilemättä pohdit myös olemmeko me tavanneet aiemmin. Emme ole. Minun nimeni on Michael Hirch, ja edustan tänä iltana Unohdettuja", mies sanoi.

Miehen puhetapa oli hidastempoinen ja hän artikuloi sanansa huolellisesti, mikä jostain syystä ärsytti Noahia. Hän päätti kuitenkin kuunnella mitä miehellä oli sanottavanaan. Oliko hänellä edes vaihtoehtoja? Ehkä tämä sitä paitsi olisi hyvä tilaisuus pyytää Joshille apua. Poika oli edelleen täysin katatonisessa tilassa, ja Noah pelkäsi tämän kuivuvan kuoliaaksi. Puoliksi tajuttoman ihmisen nesteyttäminen ei ollut erityisen helppoa. Noah päätti siis ainakin toistaiseksi pitää mölyt mahassaan ja nyökkäsi hitaasti ymmärryksen merkiksi.

UnohdetutWhere stories live. Discover now