Kuka minä olen

20.5.2018

Sade ropisi rauhattomasti auton kattoa vasten. Mary katsoi kireästi edessämme ajavaa autoa ja kommentoi palavasti tämän ajokykyä.

Perjantaina Nick oli mennyt Octavian luokse yöksi enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen. Lauantaina Mary antoi minun nukkua kolmeen. Tänään aamulla hän kuitenkin repi minut ylös jo yhdeksältä ja istutti minut autoon.

Naamani turvotus oli jo vähän laskenut. Silmäkulman mustelma oli laskeutunut silmäni alle ja värjännyt sen tumman violetiksi. Näin myös sillä silmällä hieman sumeasti. Toinen puoli huulestani oli edelleen turvonnut ja sitä koristi rosoinen arpi, joka kulki alahuulen poikki.

-piristyisit vähän. Tämä saattaa oikeasti tehdä sinulle hyvää. Mary vakuutteli ja vilautti minulle pientä hymynkaarretta.

-mä en vain ymmärrä mitä järkeä tässä on. Mähän käyn jo Emilyn luona ja syön niitä lääkkeitä. Vakuutin ja käänsin katseeni vilkkaalle tielle.

-Emilyn mukaan et ole juurikaan edistynyt. Ja hän toivoo että olisit avoimempi hänelle.

Minä oikeasti yritin tulla toimeen Emilyn kanssa. Mutta hän puhuu minulle kuin viisi vuotiaalle: hitaasti ja selkeästi. En myöskään kestä hänen säälivää katsettaan tai lohduttavia sanoja.

-ja mitä niihin lääkkeisiin tulee... kyllä minä tiedän ettet sinä niitä ota.

-otanpas. Väitin pikaisesti vastaan.

-Boris olet jo sen verran vanha että en voi enää pakottaa sinua ottamaan niitä tai tunkea lääkkeitä kurkustasi alas, mutta ne lääkkeet oikeasti auttavat. Mielesi saattaisi kohentua jos edes yrittäisit syödä niitä. Mary sanoi huokaisten.

-mistä sä sen tiedät? Mumisin itsekseni.

-sanoitko jotain?

-en.

-ryhmäterapiasta on varmasti sinulle apua. Siellä on muitakin kaltaisiasi ja saat heistä kaipaamaasi vertaistukea. Mary vakuuttelu ja tööttäsi edessä hidastelevalle autolle. Sade alkoi hellittämään.

-onko heitäkin ammuttu ja menettivätkö hekin kaikki muistonsa?

-no.. eivät mutta-

-niimpä. Vastasin ennenkuin Mary ehti jatkaa.

Kaarroimme ison betonisen rakennuksen eteen ja Mary pysähtyi oven eteen. Avasin oven ripeästi ja kömmin ulos autosta.

-oletko varma että muistat oikean huoneen? Mary kysyi nopeasti, kun olin paiskaamassa ovea kiinni.

-joo joo 230D. Vastasin ja suljin oven.

Ryhmäterapia on ehkä tyhmin asia jota olen kuullut. Ryhmä ihmisiä märehtii ongelmissaan ja tuntevat olonsa paremmaksi, kun jollain menee huonommin.

Avasin raskaan oven ja kävelin tiskin ohi. Rakennus haisi tunkkaisen sairaalan ja pesuaineen yhdistelmältä, Aloin kuumeisesti etsimään oikeaa ovea.

210B... 223A... 227D... 230A... 230D.

Päätäni särki ja kaikki ärsytti, koska en ollut ehtinyt polttaa aamuröökiä ja olin vielä myöhässä.