Kuka minä olen

23.7.2018

-Theo?! Henkäisin ja ravistelin tämän velttoa ruumista. Tämä ei voi tapahtua. Mä en anna sen tapahtua. Avasin Theon hengitystiet kohottamalla tämän leukaa. Asetuin Theon vasemalle puolelle, laitoin molemmat kämmenet hänen rintalastan päälle ja aloin painelemaan.

1,2,3,4,5,6,7,8,9,10...

-taistele Theo! Huusin samalla painellen.

15,16,17,18,19...

-sä lupasit olla päästämättä irti! Sä lupasit! Huusin epätoivoisesti. Kyyneleet muodostuivat silmäkulmiini, mutten sallinut niiden valua naamalleni. Keskityin vain ja ainoastaan Theon elvyttämiseen. Mä en anna sen kuolla.

27,28,29,30.

Lopetin painelun ja kumarruin Theon ylle. Puristin hänen nenänsä umpeen, raotin suuta auki ja puhalsin voimakkaasti kaksi kertaa. Odotin hetken, jos jotain tapahtuisi kunnes aloin taas painelemaan hänen rintaansa. Mä en anna Theon kuolla. Se ei saa kuolla. Ei näin. Ei kaiken sen jälkeen. Jatkoin painelua kovemmin ja tunsin muutaman kylkiluun murtuvan.

15,16,17... 24,25,26,27,28,29,30.

Sama toistui taas: nenän nipistys kiinni ja kaksi puhallusta suun kautta keuhkoihin.

1,2,3,4,5,6,7...

Epätoivo iski minuun totaalisesti ja kyyneleet pakottautuivat silmistäni.

-mä tarvitsen sua! Huusin sortuvalla äänellä, mutten sallinut itseni lopettaa painelua.

11,12,13,14,15...

-ymmärrätkö vitun paskiainen?!

20,21,22,23,24...

-älä jätä mua!!

28,29,30.

Vedin voimakkaasti keuhkoni täyteen ilmaa ja puhalsin kaiken mahdollisen hapen ulos Theon hengityselimiin.
Toinen samanlainen puhallus, eikä vieläkään mitään.

Toistin tämän kaiken vielä kaksi kertaa: 30 painallusta ja kaksi puhallusta. Pakotin itseni siihen. Osa minusta olisi halunnut purskahtaa itkuun ja luovuttaa. Toinen vallitseva puoli kuitenkin jatkoi elvyttämisä. Olisin pakottanut itseni tekemään sitä vaikka koko päivän jos se merkitsisi Theon selviämistä. Nipistin Theon nenän kiinni neljännettä kertaa ja puhalsin tämän kuhkot täyteen.

Juuri kun olin jo menettänyt toivon, puhallettuani kaksi kertaa Theon keuhkot täyteen, hän viimeinkin veti itse ilmaa sisäänsä ja rinta alkoi kohoilemaan normaalisti. Hänen silmänsä eivät avautuneet, mutta se ei haitannut: Theo oli elossa.

Jostain kaukaa kuului ambulanssin sireenien huuto. En ollut itse voinut soittaa sammuneella puhelimellani apua enkä ikinä saanut tietää kuka ambulanssin oli soittanut. Purskahdin hillittömään itkun ja naurun sekoitukseen. Theo hengitti. Hän oli elossa ja apu oli tulossa.

———

Olin menettänyt ajantajuni kokonaan. Saatoin istua siinä penkillä minuutteja tunteja tai päiviä. En muistanut miten olin siihen penkille joutunut tai mitä odotin vai odotinko mitään.