Kuka minä olen

18.5.2018

13 päivää kesälomaan. Silloin en vielä tiennyt miten se kesä tulisi muuttamaan elämääni.

Viimeiset viikot olin kulkenut sumussa. Heräsin kouluun, jossa minä en tiennyt mistään mitään ja koulun jälkeen tulin joko kotiin tai vietin aikaa Owenin ja muiden kanssa. Heidän seurrassaan katselin oikeastaan vain vierestä ja puhuin vain jos oli pakko. Owenia selvästi harmitti, sillä ennen kuulemma 'puhuin niin paljon ettei muut saaneet sanottua mitään'

Oikeastaan heräämisisestäni asti olen saanut kuulla lähes päivittäin 'ennen sinä...' 'aijemin olisit...' 'olet muuttunut' 'olet tosi erilainen' ja vaikka kaikki yrittävät sanoa sen mahdollisimman kivasti, kaikki se kiteytyy yhteen lauseeseen. 'Kaipaan vanhaa Borista' Borista, joka puhui enemmän, joka ei ikinä kieltäytynyt mistään, joka sai parhaat ideat, joka piti parhaimmat ja unohtumattomimmat kotibileet.

Olin kuulemma kerran Owenin kanssa murtautunut taloon kaupungin ulkopuolella, jonka asukkaat olivat matkalla Australiassa, ja kutsuneet sinne kaikki. yöllä kahdelle pojalle oli kuulemma tullut tappelu ja toinen tappelija oli saanut puukosta ja toista lyötiin tyhjällä lasisella viinipullolla päähän. Poliisitkin oli kuulemma kutsuttu paikalle.

Justin oli meistä vanhin ja sai ensimmäisenä 16-vuotta täytettyään ajokortin. Lähdimme hänen kusisella autolla kaikki kuusi (auto oli viisi paikkainen. Minä ja Rose olimme kuulemma mielellämme istuneet sylikkäin) roadtripille. Olimme ehtineet matkata 700 kilometriä etelään, kun auto leipoi kiinni. Kotimatka hoitui liftauksella.

Lähes jokaisen koulupäivän jälkeen vietimme aikaa porukalla aution talon kellarissa. En juurikaan pitänyt siitä. Olisin mielummin ollut omassa huoneessani ja kuunnellut musiikkia. Aina kotiin tultuani menin suoraan omaan huoneeseeni, enkä tullut ulos ennen aamua. Olin ensimmäisenä päivänä käynyt läpi soittolistojani. Ne kaikki olivat jotain metallimusiikkia, josta en hirveämmin pitänyt. Kävin läpi eri musiikki kategorioita ja etsin mieluisia biisejä. Lopulta soittolistani olivat täynnä rokmusiikkia, joita kuuntelin niin lujaa, että korvat särkyivät. Karjutut sanat eivät jättäneet tilaa omille ajatuksille ja siihen helposti musiikkia kuunnellessani menetin ajantajun kokonaan ja saatoin kuunnella musiikka kuulokkeet päässäni aamu neljään saakka.

Aluksi minulla oli ollut vaikeuksia muistaa omaa tai ystävieni nimiä. Jouduin aina nolona kysymään niitä. Ensimmäisenä päivänä heräämisen jälkeen Owen oli saattamassa minua kotiin ja olin unohtanut kokonaan nimeni. Muistin vain että etunimeni alkoi B:llä ja sukunimeni R:ällä. Sitä kysyttyäni Owen katsoi minua hölmistyneenä ja alkoi nauramaan. Kun hän huomasi olevani toisissani hän lakkasi äkkiä nauramasta. Boris Rooster. Boris Rooster. Boris Rooster. Sinä iltana katsoin itseäni peilistä ja hoilasin nimeä mielessäni uudestaan ja uudestaan. Silloin vielä peilikuvani näytti oudolta. Ensimmäisinä päivinä aina, kun kävelin peilin ohi kavahdin omaa peilikuvaani. Ei sillä että olisin ruma en vain ollut tottunut omaan ulkonäkööni. Saatoin seistä peilin edessä yöllä monta tuntia yrittäen painaa mieleeni jokaisen kohdan itsestäni. Huomasin että minulla oli leuassa arpi (olin kuulemma pienenä sohvalla hyppiessäni liukastunut ja lyönyt leukani pöydän kulmaan) ja laskin kaikki vähäiset pisamat joita minulla oli (57).

Nukuin yössä korkeintaan viisi tuntia joskus en nukkunut ollenkaa. Lähes kaikkina öinä olin itkenyt itseni uneen. En ollut niinkään surullinen. Jossain vaiheessa huomasin vain kyynelten valuvan suurina puroina poskillani, pystymättä estämään niitä. Joskus saatoin myös yöllä nähdä painajaisia. Niissä yleensä olen polvillani pimeässä painottomassa tilassa enkä pysty liikkumaan. Pidän käsilläni päästäni kiinni ja yritän pakottaa itseni muistamaan, välillä unissa vieressäni saattaa olla joku tuttuni (kerran se oli ollut Rose ja yhdellä kerralla Nick), joka käskee minua muistamaan, koska hänen mukaansa olin tehnyt hänelle jotain pahaa (yleensä tappanut) ennen muistojeni häviämistä. Painajaisessa pahinta oli siinä kokemani tunteet, epätoivoa, kipua, kauhua, surua, epäonnistumista, mitättömyyttä. Kaikki tunteet olivat pakkautuneet pääni sisään ja ne tuntuivat kymmenen kertaa voimakkaammilta, kuin normaalisti hereillä, saaden pääkoppani sekoamaan. Yleensä painajainen päättyy, kun kiljun äänihuuleni rikki tai raavin kynsillä kalloni näkyviin.
Herään hysteeriseen huutoon ja itkuun, joskus Mary on vieressäni ja lohduttaa minua. Minä kuulemma ähkin ja huudan unissani.

Pari päivää sitten kävin läpi kaikki lipastot ja hyllyt, mikä oli edistystä minulta, koska yleensä kotiin tultuani olin todella väsynyt ja uupunut. Olin heittänyt lähes kaiken armottomasti pois. Pois heitettävää tuli kolme jätesäkillistä. Suurin osa oli jotain roskaa/rikki mennyttä tavaraa/jotain turhaa jota en muistanut. Heitin pois myös kaikki lipaston ja komeron perältä löytyneistä lapsuuden kuvistani ja leluistani. Ajattelin ettei se merkitsisi mitään, sillä enhän muista koko lapsuuttani. Mary oli ollut todella surullinen ja pettynyt nähdessään minun heittävän koko lapsuuteni roskiin.

Löysin yhdestä laatikosta paljon valokuvia minusta ja Rosesta suutelemassa, sekä monta sydän ja nallepehmolelua. Niistä minulle tuli hieman haikea olo. Lopulta heitin nekin jätesäkkiin. Viime viikonloppuna sovin Rosen kanssa että näkisimme jossain. Minua oli todella alkanut ärsyttää miten Rose kokoajan halusi viedä minut pois muiden luota, jotta voisimme olla kaksin. Ensimmäisellä kouluviikolla Rose oli onnistunut vetämään minut tyhjään koululuokkaan, jossa hän oli suudellut minua pitkään ja hartaasti. Hän työnsi kieltä kurkkuuni ja suuteli minua, kuin olisi halunnut syödä naamani. Olin vältellyt häntä mahdollisimman paljon sillä viikolla. Näimme perjantai iltana, jossain leikkikentällä. Siellä olimme kuulemma tutustuneet. Yläasteen alussa minä Owen, Justin ja Dylan olimme tulleet tähän puistoon, sillä se oli kaukana jokaisen kodista. Dylan oli onnistunut pöllimään vanhemmiltaan neljä tupakkaa, emmekä halunneet jäädä kiinni polttamisesta. Kukaan meistä ei kuitenkaan muistanut ottaa sytkäriä mukaan ja olimme jo luovuttamassa, kun Alice ja Rose olivat kävelleet puiston ohi. He lainasivat sytkäreitään. Minulta oli kuulemma mennyt monta kymmentä dollaria hukkaan, sillä olin vetänyt poskareita monta askillista. Rose oli opettanut minua vetämään tupakkaa henkeen. Ensimmäisellä kerralla olin alkanut kuulemma yskimään ja lähes oksentanut puistoa reunustaviin puskiin.

Näimme Rosen kanssa ja sanoin hänelle, että minä varmasti välitin ja rakastin häntä todella paljon ennen onnettomuutta ja välitän edelleen, mutta tässä tilanteessa en millään pysty seurustelemaan, sillä tässä kaikessa on ollut paljon totuttelemista. Kerroin että voisimme yrittää joskus myöhemmin uudestaan. Joskus, kun olisin tottunut tähän kaikkeen. Suureksi yllätykseni Rose oli kunnioittanut päätöstäni ja oli pahoillaan, jos hän oli ollut liian takertuva ja painostanut johonkin johon en ollut valmis. Hän kertoi tärkeintä olevan sen, että minä olisin on ellinen ja saisin rauhassa totutella uuteen elämääni ja itseeni. Sovimme että tästä lähtien olisimme vain ystäviä.

Läksyt ja koulukirjat lojuvat sotkuisesti pöydällä. Huone näyttää tyhjältä ilman pöydillä ja hyllyjen päällä olevia tavaroita. Ainoa asia jonka säästin oli magneetti taulu, jossa oli ystävieni kanssa otettuja kuvia.

Puhelimeni piippasi. Minulla jouduttiin  ostamaan uusi puhelimeni, koska vanha oli ollut mukanani, kun minua ammuttiin eikä sitä ikinä löydetty. Avasin turvakoodin ja huomasin viestin tulleen Aliceltä.

Alice: tuu tänne meijän vakipaikkaan meillä on sulle yllätys!!!!