Kuka minä olen

24.11.2018

Sydämmeni jätti lyönnin välistä ja hengitys takkusi. Hän vain oli siinä. Täysin ylättäen ja sponttaanisti, ilman mitään varoituksia. Olin jo hyväksynyt etten välttämättä tulisi enää ikinä näkemään häntä ja sitten hän vain ilmestyy täysin tyhjästä. Oli niin lähellä että pystyin kuulemaan hänen äänen ja katsomaan niihin upeisiin silmiin.

-Boris! Hän riemuitsi ja astui haparoiden askeleen taaksepäin tarkastellakseen minua kokonaan.
-mitä sä täällä teet?

-Theo. Mitä sä... sähän... siis sähän kävelet! En voinut uskoa silmiäni.

Hän näytti jotenkin erilaiselta. Vanhemmalta, kypsemmältä. Theon kasvonpiirteet olivat korostuneet menneiden kuukausien aikana. Hänen silmiensä loiste ei ollut kadonnut, vaan paistoi kirkkaana kuin aina ennenkin. Yksi asia ei myöskään ollut muuttunut. Theolla oli sama, yli-iso, Bomber-takki päällään, jota hän käytti jo silloin kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa.

En tiedä kuvittelinko sen, vai katsoivatko ihmiset meitä normaalia pidempään? Tunsin kaikkien katseet selässäni.

Theo oli sanomassa jotain, mutta jokin kiinnitti hänen huomionsa. Iloinen ja aurinkoinen katse muuttui varautuneeksi ja jännittyneeksi.

-kuule, Tässä lähellä olisi yksi baari jossa soittaa yhden mun tutun bändi ja mä saisin sniikattuu meidät sisään. Voitaisiin mennä sinne ja lupaan kertoa kaiken. Mitä sanot?

Tottakai minä suostuin. Löysin itseni läheisen baarin takaovelta. Theo takoi ovea nyrkillään ja pian oven tuli avaamaan muutaman vuoden vanhempi kirkkaanpunaisethiukset omaava tyttö, joka päästi meidät sisään ja esitteli itsensä Cindyksi. Hän vaihtoi kuulumiset Theon kanssa ja lähti valmistautumaan keikkaa varten.

Etsimme vapaan pöydän johon jäin istumaan, kun Theo lähti hakemaan meille juotavaa. Hän palasi pian kahden ison oluttuopin kanssa.

En voinut olla huomaamatta, kuinka huteraa ja varautunutta hänen kävelynsä oli. Jokainen askel tarkkaan harkittu.

Hän istui pöydän toiselle puolelle ja siirsi toisen tuopin eteeni.

-miten sinä tiesit että olisi tuolla?

-en tiennytkään. En voinut olla tuijottamatta hänen tuikkivia, vihreitä silmiään.

-etkö? Kävin pari päivää sitten sun ovella. Äitis tuli avaamaan ja sanoi ettet ole siellä.

-sinäkö se olit?
Muistan kuinka Mary oli mennyt avaamaan oven ja kun kysyin kuka siellä oli hän vastasi että naapuri vain. Ihmettelin sitä hieman koska tietääkseni Mary ei juurikaan tunne naapureitamme.

-joo. Mutta tavattiin sitten sattumalta! Mahtavaa! Sille sitten! Theo sanoi ja kohotti tuoppiaan.

-tapaamiselle.

-tapaamiselle. Vastasin ja joimme molemmat.

-mutta nyt. Kerro. Sanoin ja nyökkäsin Theon jalkoja kohti.

-ai! Joo! Se oli yks helvetin työmaa! Aluks mulle vain toitotettiin että "on tosi epätodennäköistä, että sä pystyisit enää ikinä kävelemään" sitä ne jauhoi lähes jokapäivä. Mutta minähän en missään pyörätuolissa istuisi loppuelämää! Ehei! Minä päätin näyttää niille. Näyttää, etten luovuttaisi. Täyttä paskaahan se kaikki oli. Leikkaukset olivat hirvittäviä ja toipuminen niistä kesti melkein kuukauden. Kaikki piti aloittaa täysin nollasta. Aluksi se oli pelkkää sähellystä. Hermo meinasi mennä monta kertaa. Mutta minä en luovuttanut! Kehityin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Lopulta pääsin eroon pyörätuolista ja kepitkin sain pois viimeviikolla. En kyllä vielä voi mitään pitikiä matkoja kävellä ja mä väsyn tosi helposti. Juokseminen ehdottomasti kieletty. kuka tietää, ehkä mä voin skeitata vielä joskus!