Kuka minä olen

23.4.2018

Owen avasi oven puolestani ja päästi minut sisään. Defintiointi aineen ja lievän hien haju oli tuttu. Pystyi tuntemaan, että olin viettänyt siinä rakennuksessa vuosia.

Owen johdatti minua tuntemattomien käytävien läpi. Oppilaat tunkivat toistensa ohi ahtailla käytävillä puhuen kovaäänisesti. Puhe lakkasi kuitenkin samantien minun kävelessä ohi. Jotkut yrittivät olla tuijottamasta, turhaan. Heidän katseissaan näkyi myötätuntoa ja hämmennystä. Laskin katseeni maahan. Owen kuitenkin antoi ihmisille vihaisia katseita.

Viikonloppuni oli kulunut psykiatrin vastaanotolla ja poliisiasemalla. Poliisit olivat yrittäneet saada minut muistamaan edes jotain ampumisesta tai ampujasta.

-Muistatko mitään siitä illasta? Oli vanhempi miespoliisi kysynyt.
-en.
-osaisitko kertoa miksi joku olisi halunnut tehdä sinulle jotain sellaista?
-en tiedä.
-sinut löydettiin kadulta ammuttuna. Muistatko miten päädyit sinne? Olitko siellä sattumalta vai sovitko tapaamisen?
-en muista. Päätäni särki. Aina kun yritin muistaa jotain kovasti päähäni alkoi sattumaan ja näin pelkkää tyhjyttää.
-oletko kysnyt ystäviltäsi, jos joku sattuisi tietämään jotain asiasta? Poliisi alkoi menettämään malttiaan ja huokaisi raskaasti, kun vastasin taas kieltävästi.
-jos yrittäisit oikein kovasti muistaa edes jotain. Pienikin asia saattaisi auttaa. Olitko suututtanut jonkun?
-hetkinen? Syytättekö Borista tapahtuneesta. Mary oli kysynyt, kun näki epätoivoni.
-en tietenkään. Yritän vain saada selvää tapahtumista.
-en usko että pojalle tekee hyvää olla tällä tavalla kuulusteltavana, kuin jotain rikollista. Mary oli kiihtymyt eikä selvästi pitänyt tilanteesta.
-yritän vain tehdä työtäni. Ettekö tekin halua saada selville, kuka poikaanne ampui. Poliisi oli kysynyt haastavasti.
-tottakai! Mutta...
-hyvä. Siinä tapauksessa pyytäisin teitä olemaan keskeyttämättä minua tai teidän täytyy poistua.
Mary oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa.
-onko Boris mitään, mitä muistaisit tapahtumista. Edes jotain ihan pientä.
Suljin silmäni ja yritin tosissani muistaa edes jotain. Päätäni alkoi jomottamaan ja kaikki oli edelleen mustaa.
-en muista!

Poliisi oli vielä käskenyt soittamaan, jos muistaisin jotain. Mary oli katsonut häntä tuimasti ja vienyt minut ulos poliisiasemalta.

Psykiatrin luona ei ollut mennyt yhtään paremmin. Nuori nainen oli ottanut minut hymyillen vastaan. Hän oli kysellyt miten voin.
-ihan hyvin. Olin vastannut.
Psykiatri, joka pyysi kutsumaan itseään Emilyksi istui nojatuolissa minua vastapäätä, kirjoittaen muistiin kaiken mitä sanoin. Itse istuin kovalla sohvalla. Emily oli kysellyt alkusi kuulmisiani. Mikä on ollut vointi? Jännittääkö kouluun meno? Miten on kaverien laita? Entä perheen? Emily oli vakuuttanut minulle olevansa pätevä alallaan ja että voisin puhua hänelle aina jos siltä tuntuu. Voisin kyllä sanoa että tilanne oli uusi hänellekkin. Ei kovinkaan moni unohda koko menneisyyttään, varsinkaan tavalla, jolla minä sen unohdin. Emily määräsi minulle testiksi lääkityksen. -jos se vaikka parantaisi oloasi, niinkuin hän oli sanonut. Lääkkeet olivat kuitenkin lisänneet päänsärkyäni enkä saanut kunolla nukuttua, joten päädyin vetämään lääkkeet viemäristä alas.

-Boris mitä sä tykkäät mun uusista hiuksista? Rose kysyi innoissaan minut nähdessä.

Hän oli viikonlopun aikana värjännyt sähkönsiniset hiukset vaaleanpunaisiksi.

-ihan kivat. Vastasin. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa Rosen hiukset.

-mähän sanoin et se tykkää. Rose kuiskasi Alicelle, mutta kaikki kuitenkin kuuluvat sen.