Kuka minä olen

31.5.2018

Katselin kärsimättömänä lavalle. Viimeisen vuoden oppilaille jaettiin lakkeja ja todistuksia. Vuorollaan kukin astui kentän reunalle rakennetulle lavalle. Lähes jokainen tyttö itki. Tilaisuus oli kestänyt jo tunnin ja jokainen koulun oppilas oli pakotettu osallistumaan. Juhla pidettiin vasta kuudelta. Kenenköhän sekin vitun idea oli!? Saisin oman lakkini ja todistukseni vasta kahden vuoden päästä. Minun pitäisi kestää täällä vuosi ylimääräistä.

Owen, Alice, Dylan, Rose ja Justin istuivat samalla rivillä kanssani. Vietin koulussa vielä aikaa heidän kanssaan, koska no ei oikein ollut muitakaan. Koulun jälkeen en kuitenkaan suostunut lähtemään heidän kanssaan. Owen on yrittänyt pyytää anteeksi. En kuitenkaan tiennyt mitä hänelle pitäisi vastata, yritin vain parhaani mukaan vältellä vastaamista.

Viimeinen oppilas sai todistuksensa ja lakkinsa. Kaikkien piti nousta seisomaan ja taputtaa viimeisen vuoden oppilaiden seisoessa ylpeinä lavalla todistukset kourassa.

Lähdin paikaltani heti, kun vain mahdollista ja suunnistin tieni parkkipaikalle, kun kuulin takaani edelleen rehtorin puheen.

Silmiini pisti heti tummanvihreä auto ja siihen nojaava tupakkaa polttava vihreäsilmäinen poika. Minut huomattuaan hän virnisti iloisesti, enkä minäkään voinut olla hymyilemättä: hän tuli, niin kuin lupasi.

Illalla ensitapaamisen jälkeen Theo oli vienyt minut kotiin. -nähdään viikon päästä. Hän oli sanonut. En tiennyt miten kestäisin viikkoa ilman häntä. Vaikka olimme silloin tunteneet yhdeksän tuntia se tuntui siltä, kuin olisin tuntenut hänet aina. Theo oli ensimmäinen ihminen jonka muista joka sai minut nauramaan.

Kotiin päästyäni vastaani oli tullut huolestunut Mary, joka halasi minua tiukasti ja torui etten enää ikinä tekisi mitään sellaista. Selitin hänelle missä olin ollut. Mary oli hetken vihainen, kun en ilmoittanut hänelle. Hän kuitenkin leppyi helposti. Minulle selvisi myös, että Nick lähti takaisin yliopistoon suorittamaan kesäksi keskeneräisiä kursseja.

Minä odotin koko viikon sunnuntaita. Laskin päiviä ja tunteja. Keskiviikkona olin juuri tullut koulusta ja nukahtamassa, kun kuulin kadulta auton torven soittoa. Yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota, joka oli mahdotonta, koska ikkunani oli jäänyt auki ja naapurin mummo huusi alas kadulle torven soittajalle. Lopulta luovutin ja katsoin alas kadulle. Ja sinne, kadun kulmaan oli pysähtynyt tunmanvihreä auto, josta torven soitto kuului.

Siitä asti Theo aina haki minut koulusta ja vietimme aikaa yhdessä lähes yöhön asti. Olimme molemmat rahattomia ja yleensä ajoimme lähimpään markettiin ja Theo varasti meille ruokaa, minun vahtiessa ja panikoimassa niin pahasti, että pelkäsin pyörtyväni. Theo sai mahtumaan paksun bomber-takkinsa sisään yllättävän paljon. Kuulemma Ukrainassa Theoa oli jahdattu, mutta hän ei ikinä jäänyt kiinni. Tuotapikaa täytin jo omia taskujani ruualla ja maksoin kassalla kaiken mikä oli liian isoa varastettavaksi.

Varastettua ruokamme me suuntasimme kaupungin ulkopuolelle rampeille. Siellä me söimme varastettua ruokaa ja joimme olutta, joskus jotain vahvempaa, jota Theo hankki.

Yhtenä päivänä Theo oli yrittänyt opettaa minua lautailemaan kieltäytymisestäni huolimatta. Ensimmäisen metrin jälkeen, Theon päästettyä irti, kaaduin maahan suoran naamalleni jonka seurauksena nenäni alkoi vuotaa verta. Theo ei pystynyt lopettamaan nauramista ja sanoi ettei ollut nähnyt ketään niin paskaa lautailijaa, kuin minä. Vedin Theolta jalat alta ja sotkin tämän naaman verelläni. Nauroimme puolituntia putkeen.