Kuka minä olen

22.6.2018

Missä minä olen?
Kaikkialla on pimeää.
En muista.

Paniikki virtasi kehoni läpi, kunnes tajusin rauhoituttua hetken muistavani... no kaiken mitä muistettavissa oli. Illan tapahtumat laskeutuivat tajuntaani epäselvänä verhona.

Olimme päättäneet lähteä Theon luokkalaisen juhliin, koska siellä oli kuulemma hyvä meno ja ilmaista viinaa.

Pieni omakotitalo New Yorkin laidalla kuhisi kännääviä nuoria ja ei niin nuoria. Kaijuttimista pauhaava musiikki särki korvia.

Olimme Theon kanssa vetäneet jo pohjat. Olo oli mahtava ja odotukset korkealla.

Theo varoitti minua ääni katkonaisena ja jalat huojuen, että tälläisissa juhlissa on aina tarjolla jotain epämääräisiä mömmöjä ja että katsoisin mitä juon tai vedän.

En ole varma missä kohtaa minä ja Theo ajauduimme erillemme, mutta muistan miten jotenkin päädyin vessaan. Muistan vain kimeän tytön äänen kikattavan ja sanovan. "Ei. Tää on jotain paljon parempaa" ja hirvittävän poltteen nenässäni. Sitten pelkkää mustaa ja seuraavaksi muistan kielen kurkussani, jonka päältä vein omallani kielelläni pillerin ja nielaisin sen. muistipätkiä minusta juomassa hirveän makuista, kurkkua polttelevaa nestettä puolentoista litran limupullosta ja sen jälkeen ojentamassa pulloa minua vahemmalle pojalle. Muistin tunteneeni suurta rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta poikaa kohtaa.

Seuraavaksi tajusin itseni oksentamassa kadunkulmassa vatsaani tyhjäksi. Olin polvillani maassa ja tuijotin tyhjästi edessäni olevalle kujalle. En tiennyt sitä, mutta pystyin tuntemaan sen: tämä on se paikka jossa minua ammuttiin. Tämä on paikka jossa minulta vietiin muistot.

Kaaduin asfaltille kädet edellä, itkien.
Varjot olivat tummia ja valot kirkkaita. Niiden luomat kontrastit olivat sanoinkuvailematonta. Kaikki oli hiljaista. Liian hiljaista. Tunsin painovoiman vetävän minua maata kohti.

Näin asfalttien raoista nousevan sähkönsinisiä rihmoja, kuin leijuvia kirkkaita langanpätkiä. Niitä puski kokoajan lisää maan alta. Katsoessani niiden leijumista ylöspäin tunsin jokaisen kohdalla eri tunteen. Surua. Iloa. Pettymystä. Kaipuuta. Naurua. Ylpeyttä. Kipua... ne olivat kuin portaaleja johonkin toiseen kaikkeuteen kaukana täältä. Jokaisen kohdalla eri tunne valtasi minut täysin. Tunsin sen virtaavan suonissani, piirtyvän mieleeni, kulkevan sorminpäihin asti ja kaikki se sykki suoraan sydämmestä ja valaisi koko maailman läsnäolollaan. se oli kauneinta mitä olen nähnyt.

Nousin seisomaan ja katselin rihmojen leijuvan hitaasti ylöspäin. Kurotin varovasti yhtä rihmaa yrittäen koskettaa sitä: saada sen pysyvästi sisälleni, hukuttautua sen täydellisyyteen ja antautua sen vietäväksi ja kulkeutua sen mukana kauas täältä. Silmät kosteina odotuksesta, pystyin jo tuntemaan sen voiman sormenpäässäni. Kunnes kosketukseni voimasta rihma lähti kieppumaan ja miljoonat muut se  mukana. Ne kirkastuivat sokeuttavasti, kunnes syöksyivät takaisin maan sisään.

Tunsin, kuinka taivas tippui hitaasti: tähdet vilkkuivat ja tanssivat, planeetat painoivat taivaankantta alaspäin. Hukuin kaiken sen painon alle, tähdet ja maailmankaikkeus puristivat kurkkuani, tukehduin.

Kaaduin maahan kauhuissani. Kaikki voima ja valo sisältäni olivat kadonneet rihmojen mukana. Kyyneleet pursuivat silmistäni vuolaina virtoina. Tunsin jokaisen solun minussa murskautuvan yksitellen.

Näin sivusilmällä liikettä kadun toisesta päästä. Nostin katseeni ja huomasin kaukana edessäni hahmon. Hän heilutteli käsiään ja oli selvästi paniikissa. Kuulin hänen puheensa rätisevänä ja epäselvänä kuin rikkinäisestä radiosta.
-k-kiltti! Älä!