Ikuiset Arvet

2. kirosanoja

Luvut sisältää kiroilua, alkomahoolia ja kaikkee muuta hauskaa joten jos et tykkää nii tää tarina ei taija olla sulle♡

Jooa

Katsoin puhelimeni ruutua. Purin hampaani tiukasti yhteen. Nyrpistin nenääni vihasta ja painoin luurin mustaksi sujauttaen kännykän perstaskuuni. Astuin huoneestani pitkälle puiselle käytävälle. Lattia narisi allani. Vihreä matto hiljensi muuten kovia askeleitani. Savuin lahoille portaille ja astelin ne alas kiihtymyksen kasvaessa. Ne narisivat inhottavasti. Kuulosti kuin kissa olisi maukaissut oikein isoon ääneen. Joka askeleella sai pelätä menevänsä portaista läpi.

Vetäisin valmiiksi kuraiset lenkkarit jalkaani, napaten myös ohkaisen takkini laimäyttäen oven perässäni kiinni ja juoksin metsän pientareelle pukien samalla takkiani hankalasti päälleni. Puikahdin tiheään metsään. Pieni polku meni puitten välissä. Puiden oksat raapivat kasvojani ja takkiani. Hihani tarttui puunrunkoon pienehköön oksan katkeamaan tehden siihen pienehkön reijän. "Vittu", parahdin ja katsoin reijästä sisälle. Punainen hupparini näkyi selvästi reijästä. Ohut kangas vain enää ulkoilman ja hupparin välissä lepäämässä. Muutenkin punainen hupparin huopainen kangas alkoi  läikittyä syksyn säästä. Pienet pisarat muuttuivat nopeaa isoiksi ja kastelivat hiukseni sekunneissa. Hiukset liimautuivat otsaan. Kuraiset kenkäni eivät taas olleet enää niin kuraiset.

Polku mäntyjen keskellä oli muuttunut joeksi. Kenkäni olivat jo liti märät. Tuntui kun seisoisi sangossa sukat jalassa. Lenkkarit hiersivät rakkoa akillesjänteeni kohdalle. Irvistin kivusta jota tämä aiheutti.

Päästyäni pois ryteiköstä, jatkoin juoksuani asfaltilla. Aina jalkani iskeytyessä kovalle kivi pinnalle kuului pieni läiskähdys. Tunsin lämmintä nilkassani. En kuitenkaan viitsinyt pysähtyä sillä en olisi jaksanut jatkaa juoksua enää. Keuhkoihini sattui. Ja tupakan liiallinen polttaminen alkoi kostautumaan jo. Ajatella että olin juuri täyttänyt 16, ja tuntui jo näin pahatlta. Kunto oli huonontunut kauhistuttavan paljon. Pienenä olin aika kovakin juoksemaan, mutta en koskaan kyllä nauttinut liikunnasta. Pidin taideaineista. Eniten musiikista.

Näkökenttääni ilmestyi valkoinen tiili talo, sen seinille oli levinnyt köynnös kasvi. Se oli haudannut alleen lähes kokonaan yhden sivun talosta. Hieno auto ei ollut tällä kertaa pihassa, joka oli osaksi oma onneni, niin myös Annikan onni.

Lopetin vauhtini laatotukselle, joka johti ovelle. Laatotus oli aika leveällä sillä toimi se myös parkkipaikkana. Valkoinen aita ympäröi hyvin hoidettua nurmikkoa, joka kyllä oli peittynyt lehdillä.

Astelin harmaalle ovelle, pimpotin monta kertaa. Kuulin kuinka Annikan saksanpaimenkoira, Polo, alkoi haukkua ja Annikan komentaen tätä. Potkaisin ovea.
Annika aukaisee hiukan ovea, mutta riuhtaisen sen nopeaa auki.
Kohtaan Annikan säikähtäneen katseen. Hän astuu muutaman askeleen taakse päin kunnes ilme näreytyy.

"Saatanan narttu, millä vitun oikeudella!?", huudan päin tämän kasvoja, kävelle samalla tätä kohti. Hän asteli jälleen  taakse päin, ja katseli ympärilleen etsien jotsin kättä pidempää.

Annikan käteen tarttui mattoveitsi. Tämä paljasti sen kiiltävän terän.
"Mikä helvetti sua vaivaa!"

"Mä kun luulin et oot mun ystävä, mutta taisin olla aivan vitun tyhmä, miks sä oisit tämmösen rimpulan, tällasen jolla ei oo varaa ostaa mitä haluaa, nii semmosen kaveri, ku sullahan on varaa ostaa vaikka kuus ystävää mun tilalle!" Karjun itku kurkussa. Sanoja tulvi suutani, enkä osannut kontrolloida vihaani sillä hetkellä.

Huitaisen lipaston päällä olleen sinisen kukka vaasin lattialle, vaasti heittäytyy palasiksi. Annikan sisällä leimahtaa. Hän nostaa kättään ja huitaisee.
Hoisuni ovat entiset.

**

Astelen laatotuksella kohti asfalttitietä räpläten puhelintani. Nostan sen korvlleni laittaen käteni reidelleni irvistäen. Kävelen vähän matkan päähän talosta puhelimen piipatessa.
"Santtu, missä oot?"

"Ota ne mukaan ja tulkaa hakeen mut"

**

"Joo mitä helvettiä?!", Arttu huutaa tullessaa ulos tien reunaan pysäytytetystä autosta. "Tuu tänne!"

Puristan hampaitani kiinni kivusta.
"Saatana", Santun suusta kuuluu hiljainen kuiskaus, Artun auttaessa mua taka penkille.
"Onko teillä ketään?"
"Ei", Arttu ja Artun veli, Hannes, vastaavat yhteenääneen Santun kysymään kysymykseen. "Teille", sanon väliin.

Hannes saattoi ajaa 'hiukan' yli nopeutta. Muuta olimme niin syrjäisellä seudulla, jossa ei poliiseja ollut näkynyt jälkeen viime vuosi kymmenen. Luultavasti saisit tappaakin jonkun ihan rauhassa maantien reunassa. Poliisit eivät olleet ainoita jotka ei tällä seudulla liikkuneet.

Kohta olimme jo kaksi kerroksisen omakoti talon edessä. Muut ulostautuivat ulos tummanvioletin BMW-merkkisen auton kyydistä, minun jäädessä edelleen sisälle autoon. He juttelivat kolmisin hetken auton ulkopuolella.

Kohta kuitenkin Hannes aukaisee oven ja ottaa minut kantoonsa. Irvistän, jolloin tämä pyytelee anteeksi. Hannes oli opiskelemassa ensihoitajaksi. Hän opiskelee kolmatta vuotta. Tietääkseni.

"Voi vittu Jooa!", Santtu huutaa, kun Hannes laskee minua tason päälle.  Tämä on kadonnut vessan oven suulta ennen kun kerkeän edes kissaa sanoa. Hannes kyykistyy  tason alapuolella olevalle laatikolle ja aukaisee sen. Tämä vetää punaisen ensiapulaukun laatikosta jossa on valkoinen risti keskellä. Hän nousee ylös lattialta ja laskee laukun viereeni. Arttu ilmestyy kulpyhuoneeseen lasinen kulho kädessään. Kulho oli täytetty vedellä. Se oli hiukan sakeaa ja se höyrysi hiukan.

"Keitin vettä, en luota että hanasta tulee täysin puhasta vettä. Ainakaan täällä päin", Arttu katsoo Hannesta joka nyökkää tälle.
Sitten hän kohditaa katseensa minuun. "Mitä tapahtu?"

"Ettekö te muka oo nähny sitä kuvaa?", kysyn vittuintuneena. Arttu huokaisee. "Annikako?", tämä kysyy ja istuu pöntön kannen päälle. Suljen silmäni purren huultani ja heiluttelen päätäni hiukani.

"Mä menin sinne viha päissäni, se teki ton mattopuukolla"

"Ei saatana", Hannes sihahtaa. Mutta tiedän ettei tämä kuunnellut lainkaan mitä Artun kanssa puhuimme juuri.
Siirrän katseeni reiteeni.

Oksennus nousi kurkkuuni. Pakon omaisesti tiputtauduin alas tasolta. Pari ensimmäistä askelta meni sekunneissa. Kohta Hannes piteli minua kainakoista.
"Me muuten jouvutaan tikkaa toi sun haava"

"Nii mä vähä aattelinki"

"...Ilman puudutusta"

Tää vastaa hiukan sitä mitä mun oli tarkotus prologiin kirjottaa, jota en jaksa nyt kirjottaa. Oisin voinu tästä kyllä tehä prologin. Ih sama, mut toivon että tykkäsit.

Toivon että kerrot mielipiteesi ja annat ktitiikkiä  jos siltä tuntuu. Mutta silleen rakentavaa kritiikkiä. Voi kertoa miten muttaa tekstiä ja tarinan kerrontaa parempaan suuntaan.
En tiiä millon julkasen varsinaisen luvun mutta luultavasti joskus tässä piakkoin.