Ikuiset Arvet

10. Eksyksissä

Jooa

"Tää voi kirvellä vähän", sanon puhdistaessani pientä haavaa Jessen naamassa. Jessen silmät olivat kiinni ja tämän tummat ja tuuheat ripset lepäsivät tämän poskilla. Hän istui pöntön kannen päällä minun seisoessa tämän edessä.
Jesse irvisti. "Anteeks", sanahdan ja irvistän itsekkin. En halunnut että tätä sattuisi sillä tiesin miltä desinfiointi aine tuntuu kirvellessään.

"Niille ukoille oot sitte velkaa", hukaisen ja Jessen silmät aukeaa hitaasti. Hän ei näytä huumorin tajuiselta. "Mistä?", kysyn katsoenntätä vakavana. Jesse on hiljaa. Hän ei hievahdakkaan. Tämä katsoo minua silmiin tummien kulmiensa alta. Hän huokaisee ja aukaisee suunsa. "Ei. Kuulu. Sulle", tämä vakava kasvoinen poika tuhahtaa tummine kulmineen.

"Selvä", nostan käteni ilmaan. Jatkaessani haavojen puhdistamista tökkään tätä yhteen näistä ruhjeista vähän kovemmin. "Ai vittu saatana!", hän parahtaa ja katsoo minua vihaisena. Yritin pitää virneeni näkymättömissä, putta puhkesinkin nauruun. Tämän ilme oli vain niin kaunista katseltavaa. Turvonnut poski ja ruttuinen otsa. Ja se vitun mutruinen huuli.

Siis ei hemmetti tää oli aika pelottavaa. Tämän kasvon piirteistä olin liian kiinnostunut. Vitutti kun piti mennä aina kiinniatumaan heteroista kundeista. Siis miten se on nii helvetin vaikiaa löytää toista homo äijää, kestä vois kiinnostua, ku aina, AINA sen pitää olla mies jonka mieli koostuu asioista kuten, naisten rinnat, naisten perse, pyöree perse, perse, perse, perse, perse, perse.
Aina tämä sama homma. Kun minä tulen ja se kaikista heteroin jätkä kävelee vastaan ja oon vaa silleen. Uu komee, uu noi silmät ja uu mitkä kassit. En ajatellu tota.

"Onks sul nälkä?", Jesse kysyy yhtäkkiä ja keskeyttää ajatukseni. Kiitos siitä. Nyökyttelen. "En nähny teitä syömässä, sua, Arttua ja Santtua siis", hän sanoo ja nousee ylös. Katson vain jalkojani.
Tämä pesee käsiänsä ja edelleen katsoo minua. "No Artulla on nyt muitaki kavereita kenen kaa se liikkuu, ja Santtu on jossain, ei oo näkyny viikkoon, vähä päälle", huokaisen perään. Jesse on hiljaa ja hymähtää.

"Onko sulla mitään tietoo siitä?", hän kuivaa käsiään siniseen pyyhkeeseen ja katsoo minua. Minä vain nojailen vessan tasoon ja pudistelen päätäni.
Hiljaisuus laskeutuu välillemme ainoastaan kuulen veden tiputtelevan suureen altaaseen.
"Onko poliisit kuullu?", Jesse kysyy.

"Mm ei ne usko et siihen liittyy mitään rikosta", vastaan.

"Uskotko sä?", hän kysyy nopeasti lauseeni perään. Utelias?
Vai miksi kyselet niin paljon?
Kuin olisi Jesse lapsen iässä. Vai oliko kumminkin että on Santtu hänelle tietoisesti kadonnut. Hmm..

**

Kävelin pimessä ryteikössä ainoastaan puhelimen taskulamppu antoi valoa. Ei kauas, mutta ainakin niin että näki mihin astui ja että pysyi sentään tiellä. Inhottavaa oli nämä oksat. Metsäkin oli kasvanut niin tiheään että oksat raapivat jo valmiiksi varmuisia kasvojani. Kaikki haavat llivat tulleet puun oksista.
Varsinkin polku meni kaikista tiheimmässä kohdassa. En ollut poikennut polulta koskaan, joka on ihme. Pidin jorpakossa rymyämisestä. Tykkäsin varsinkin mennä vähän avarammassa metsässä. Tämä oli perseestä.

Puhelimeni lensi jonnekkin. Ja minä lensin, naamalleni polulle. Kompaatuin juureen. Nyt en nähnyt mitään. En nähnyt puhelimen lamppua. Varmaan meni puhelin paskaksi. Menin kontalleni tunnustelin maata allani. Tunsin kuinka lämmin alkoi valua nenästäni. Vittu tämäki velä. Pudistin päätäni.

Sydämmeni jyskytti stressistä. Enhän mä nää yhtään mitään täällä. "Voi vittu helvetti saatana", kirosin. Hengitykseni kiihtyi. Polkua oli vielä pitkästi.
"Ei kai se auta ku vaa suunnistaa vaison avulla", sanoin itselleni. Ja voi helvetti minkä vaiston?!

Otin oksa toisensa jälkeen aina uudemmasta kiinni. Piikikkäät oksat raapivat jo valmiiksi veristä naamaani.
Hrnkäisin nopeasti sisään säikähdyksestä. Joku oli varmasti metsässä. Ja juuri tällä heltkellä tuijotti minua. Olin aivan paikallani ja yritin kuunnella. Hiljaisuus vallitsi ja kahlitsi minut. Hengitin raskaasti.
Helvetin pelkuri. Saatana.
En kuullut mitään.

Pyyhkäisin avo kämmenelläni henäni alusta jossa oli edelleen ja tuli vielä lämmintä verta. Mitä mä oon tehny väärin ku joku karmaa isompi mua kiusaa näin.
Voielä jos tapahtuu jotain, niin hyppään ikkunasta. Suoraan sinne jäiseen, kovaan lumihankeen joka oli jotain kakskyt senttiä paksu.

Lähdin liikkelle. Astelin varovasti polkua pitkin. Tunnustellen mihin paskaan jalkani pistän. Irvistin kun kipu reidessäni viilsi polveen asti.
Jos pääsisin kotiin hengissä niin uskoisin jo että jumala on mun tukena. Tai ei ehkä. Joku helvetin valtiashan se siellä kurkkisi olan takaa.

Kaaduin uudestaan. Puskaan. Ja uskon todella jo siihen että tulen palamaan hellvetissä, tai jossain vielä pahemmassa. Olikohan Santulle käynyt samalla lailla kuin minulle. Lähetenyt, ainoa poikkeus olisi että  Santtu oli känissä.
Hän oli lähtenyt kotiin kaatunut ja hävinnyt jonnekkin.
Irene kertoi että Santtua on nyt merkitty kadonneeksi. Poliisit etsisivät tätä. Hiltunen johtaa etsintöjä. Saapanähä löytääkö ne poliisi autoakaan.
Hiltunen toi minut joskus kotiin. Koulusta tai pirskeistä. Tämä tietää historiani joten tämä ei ole ankara minua kohtaan. Joka on ihan hyvä juttu koska minut olisi jo luultavasti lähetetty jonnekkin keskitysleirille.
Eli sossut olisivat tulleet ja ottaneet kamani mukaan ja raahaisivat minua korvasta autonsa kyytiin.

Näin valoa. Se oli talomme vahti jussi joka siellä pilkotti menemään. Onneksi oli kestävä jätkä joten nään tulla kotiin kun on pilkko pimeää ja olen hukannut puhelimeni metsään, kaatuessani.

Astelin pihalle pois metsästä ja hymyilin. Nojasin käsillä polviini hengittäen syvään. Katsahdin varovaisesti taakseni. Kuulin jotain. Mutta en halunnut jäädä kuuntelemaan sen tarkemmin joten kuoksin pihan poikki puisille potaille ja kompuroin sisään.

Isä tuli ryminällä eteiseen Lisa perässään.
"Ja missä helvetissä poika on ollut?!", hän huutaa ja luo kauhistuneen ilmeen kasvoilleen.
"Kaaduin, hukkasin mun puhenimen ja jouluin suunnistamaan metsässä ilman valaistusta", kerroin tarinaa isälle joka vain nyökytteli.

"Minulla on muuten muutakin asiaa", isä sanoo, äänessään iloisuutta, jännittyneisyyttä ja hermostuneisuutta. Katson tätä odottavasti. Kertoisitko?

Hän vetää syvään henkeä, suoristaa viiksensä. Katsahtaa Lisaa ja hymyilee tälle. "Me mennään naimisiin", hän sanoo katsoen minua suoraan silmiin, suoraan sieluuni, ja huomaa että en tykkää.

Ensimmäinen sana minkä aijon sanoa on että en tykkää. En tykkää tästä luvusta. Minun mielestä täyttä paskaa. Mutta julkasen silti. Toivottavasti te tykkäätte. Ja tulee hiukan myöhässä. Tän ois pitäny tulla torstaina mutta kuiteski.
Lukekaa pliis:33
Oon miettiny että tekisin Q&A:n jos saan tarpeeksi kysymyksiä, jodta saa jonkun järkevän jutun värkättyä. Kysykää rohkeesti:333♡♡♡