Hold On To Hopeless

19.

Keskustelun kankeudesta huolimatta isä päättää vielä sitkeästi jatkaa juttelua. En tiedä kiinnostaako tuota oikeasti minun asiani, mutta sentään tuo yrittää.

"Kerros vähän lisää niistä pojista." Isä pyytää.

"No niitä on kuus: Niko, Joel, Joonas, Olli, Tommi ja Aleksi. Ollaan kaikki samalla luokalla, ku ne on siis kanssa musiikkilinjalla. Itse asiassa ne on just perustanu oman bändin." Kerron.

"Voi kun kuulostaa kivalta. Millaista musiikkia he sitten tekevät?" Isä kyselee.

"Violent popia. Se on siis käytännössä rockia, mut pojat halus keksii sille niitten jutulle ihan oman nimen. Niko ja Joel on laulajia, Joonas on kitaristi, Olli basisti, Tommi rumpali ja Aleksi hoitaa sit samplet ja perkussiot."
Selitän vielä lisää bändistä.

Isän kanssa on oikeastaan ihan kiva puhua musajutuista, sillä oman bändihistoriansa takia hän ymmärtääkin niistä jotain. Se onkin sitten ainoa asia, joka enää yhdistää meitä.

"Sepä kiva. Tulee ihan oma nuoruus mieleen noita juttuja kuunnellessa." Isä naurahtaa.
"Mitenkäs sinä olet viihtynyt siellä musiikkilinjalla? Jos ymmärsin oikein, niin et itse kuulu siihen bändiin." Tuo jatkaa.

"Joo en kuulu, mut oon kyllä usein mukana niitten treeneissä ja auttelen vähän kaikessa aina tarpeen tullen. Tunneilla mä sit meen oikeestaan ihan fiiliksen mukaan. Välillä soittelen bassoo, ja välillä taas skittaa tai pianoo. En oo oikein löytäny sitä mun omaa juttua vielä." Selitän.

"Minusta kyllä tuntuu, että olet. On tosi hienoa, että sulla on lahjoja soittaa useampaa soitinta. Siihen ei ihan kaikki pysty."
Isä hymyilee.

"Ai, no kiitti." Hymähdän. Kaikki kiitos soittotaidoistani kuuluukin isälle, hänhän minut on vauvasta asti opettanut.

"Eipä mitään. Et tainnut mainita mitään laulamisesta, etkö sitten enää ole kiinnostunut siitä vai?" Tuo kysyy.

"Siis oon mä, mutku meidän ryhmässä on jo nii monta paljon mua lahjakkaampaa laulajaa, et oon suosiolla jättäny ne hommat niille. Kolmessa soittimessa on mulle jo ihan tarpeeks tekemistä." Vastaan.

Jatkamme vielä hetken aikaa juttelua musiikkiin liittyen. Isää kiinnostaa kovasti tietää enemmän opinnoistani musiikkilinjalla, joten vastailen tuon kysymyksiin. Ehdin jo alkaa herätellä toiveita siitä, että tällä kertaa tapaaminen isän kanssa voisi oikeasti mennä ihan hyvin. Mielipiteeni kuitenkin muuttuu taas pian, kun puheenaihe kääntyy perheeseen. Juuri sitä aihetta olisin toivonut voivani välttää tämän tapaamisen ajan.

"Kuule Milena." Isä aloittaa.

"Mhm?" Mumisen. Mitähän tästäkin tulee?

"Kun mä olen vähän ajatellut..tai siis me ollaan Jaanan kanssa ajateltu, että voisi olla ihan kivaa, jos tulisit joskus käymään Helsingissä." Isä takeltelee, ja pyörittää samalla lusikkaa kahvikupissaan hieman hermostuneen oloisena.

"Vai että ootte Jaanan kanssa ajatellu, hyvä vitsi isä." Tokaisen.

"Älähän nyt, ihan totta. Ollaan Jaanan kanssa puhuttu susta paljon. Hän on nyt alkanut tottumaan siihen ajatukseen, että susta tulis tytär hänelle." Tuo selittää.

"Ai et nyt Jaana sit muka haluiski tutustua muhun, älä viitti isä." Naurahdan.

"Milena kulta, kuuntelisit nyt. Oot mulle ihan älyttömän rakas, ja oon ikävöinyt sua. Me molemmat halutaan ihan todella, että voisit vielä olla osa meidän perhettä." Isä yrittää.

Silloin minulla alkaa paukkua punaiselle, miten tuolla onkaan otsaa sanoa noin.
"Nimenomaan, TEIDÄN perhettä. Mä en oo osa sitä, en nyt enkä koskaan. Jos sä oikeesti rakastaisit mua, nii et olis alunperinkään jättäny mua ja äitiä kahestaan sen ämmän takia. Jos välittäisit musta, olisit ollu äidin tukena sillon ku se sairastu syöpään, etkä ois ollu heiluttelemassa peittoo uuden avovaimos kanssa. Jos mä merkkaisin sulle jotain, olisit äidin kuoltua ottanu mut luokses asumaan Jaanan mielipiteestä huolimatta, nii en ois ikinä joutunu siihen sijaisperhe helvettiin. Etkö sä jo tajua, sä et rakasta mua!" Suutun.

Tiedostan kyllä erittäin hyvin sen, että istumme edelleen kahvilassa, ja että muut asiakkaat varmasti kuulevat keskustelumme. Arvatkaas mitä, juuri nyt se ei kiinnosta minua pätkääkään. Annan isän kuulla kunniansa.

"Milena rakas, rauhoituhan nyt. Puhutaan asiat halki, niin kaikki varmasti järjestyy vielä."
Isä yrittää epätoivoisesti rauhoitella minua.

"Älä nyt vittu enää jaksa! Etkö sä vieläkään tajuu, että mikään ei järjesty. Mä vihaan sua!" Huudahdan, ja lähden kyyneleet silmissäni ulos kahvilasta.

Jos olisin vain kieltäytynyt tapaamasta isän kanssa, niin tältäkin julkiselta välilohtaukselta olisi voitu välttyä.

——

Olen keskellä kaupungin vilkasta liikettä sellaisessa mielentilassa, etten ollenkaan keskity siihen mitä ympärilläni tapahtuu. On oikeastaan vain tuurista kiinni, sattuuko tässä tohinassa vielä jotain peruuttamatonta vai ei. Jokin pieni järjen ääni käskee minua pysähtymään ja rauhoittumaan hieman, etten kuitenkaan juoksisi minkään auton alle.

Matkani seisahtuu jonkin pienen puiston kohdalla, ja jään istumaan sen laitamilla olevalle penkille. Yritän rauhoitella itseäni hengitystäni säätelemällä, mutta kun ahdistuksen, vihan, inhon ja lukuisien muidenkin tunteiden sekametelisoppa ottaa minusta vallan, ei siitä tietenkään tule mitään.

Tärisevin käsin etsin puhelimeni takkini taskusta, ja avaan sen lukituksen näppäilemällä nelinumeroisen pääsykoodini. Menen yhteystietoihini, ja etsin äskettäin puhuttujen puhelujen listan joukosta Nikon numeron, jotta voin soittaa pojalle. Autoin häntä kerran hankalana hetkenä eron jälkeen, joten ajattelin, että ehkä tuo tahtoisi tehdä nyt vastapalveluksen.

"Moi." Puhelimesta kuuluu hetken hälyttämisen jälkeen.

"M-moi.." Sanon ääni väristen.

"Milena, mikä hätänä?" Niko huolestuu.

"Missä sä oot?" Kysyn.

"Kotona, kuinka nii?" Poika vastaa.

"Voisinks mä tulla sinne? En haluis olla nyt yksin.." Nyyhkytän.

"Shhh, ihan rauhassa. Tottakai voit tulla."
Tuo sanoo, ja yrittää rauhoitella minua.

"Okei.." Niiskaisen.

"Pärjääksä? Pitääks mun tulla sua vastaan?"
Niko huolehtii.

"Eiku kyl mä pärjään, oon tässä aika lähellä jo tulossa." Saan sanotuksi.

"Okei, no jos oot iha varma." Poika sanahtaa.

"Oon mä, nähään kohta." Lopetan puhelun.

Laitan puhelimen takaisin takkini taskuun, ja pyyhin kyyneleeni. Keräilen itseäni vielä hetken aikaa hengitellen, kunnes olen hieman rauhallisempi ja voin lähteä jatkamaan matkaa Nikon luokse.

——

Selvisin perille määränpäähäni, ja seison nyt Nikon kotiovella. Pimpotan ovikelloa ja jään odottamaan, että joku tulisi avaamaan.

"Hei, tuu tänne sieltä." Poika sanoo oven avattuaan, ja vetää minut halaukseen.

Purskahdan samantien uudelleen itkuun. En tiennytkään, että olin näin kovasti halauksen tarpeessa. Tuntuu niin helpottavalta, kun saan vihdoin päästää kaiken pahan olon ulos ja nojata vain pojan lämmintä rintaa vasten.

"Kiitos..toi tuli todellaki tarpeeseen." Niiskaisen hetken kuluttua, kun irrottaudun pojasta pahimman tunneryöpyn pikkuhiljaa hellittäessä.

"Eipä mitää. Mut mitä oikein on tapahtunu? Et todellakaan oo oma ittes." Niko sanoo katsoessaan itkusta turvonneita punaisia silmiäni, sekä levinneen ripsivärin tahrimia kasvojani.

"En haluis puhuu siitä just nyt.." Mumisen kun käännän katseeni lattiaan. En haluaisi, että tuon tarvitsisi nähdä minut tällaisena.

"Okei, ei tietenkään oo pakko kertoo. Ymmärrän hyvin jos et haluu." Poika sanoo hymyillen hieman. Ihanaa, että tuo ymmärtää.

"Kaipaisin nyt vaan vähän seuraa, voisinko mä jäädä hetkeks?" Kysyn.

"Tietenki voit." Tuo vastaa samalla, kun siirrymme eteisestä olohuoneeseen.

Juuri nyt olen vielä sen verran sekaisin, etten halua avata tilannetta tuolle sen enempää. Kerron kyllä syyn tälle tunnekuohulleni sitten, kun koen olevani siihen valmis.

———