Hold On To Hopeless

31.

Kyyneleet sumentavat näkökenttäni, kun tuijotan ilmeettömänä asuntoni pimeää ja sotkuista eteistä. Jään katsomaan ovea, joka on käynyt useampaan otteeseen viimeisten minuuttien aikana. Ensin sitä paiskoi Niko, joka lähti jopa pelottavan kiihtyneessä tilassa oletettavasti ex-tyttöystäväänsä tapaamaan. Hetkeä myöhemmin siitä kulkivat myös Joel ja Joonas, jotka lähtivät tunnekuohun vallassa olevan ystävänsä perään. Nyt nuo kolme poikaa juoksentelevat jossain pitkin Oulun sateisia katuja.

——

Toinen toistaan inhottavammat ajatukset tunkeutuvat mieleeni, kun mietin mitä kaikkea juuri järjestämästäni kohtauksesta voikaan vielä seurata. Ahdistus valtaa kehoni, kun sydämeni alkaa taas kiihdyttää lyöntitiheyttään. Yritän keskittää ajatukseni hengitykseeni, jotta pysyisin mahdollisimman rauhallisena. Tällä kertaa tuo aina ennen oloani helpottanut, erittäin toimivaksi todettu kikka ei kuitenkaan tuota toivottua tulosta.

Puristava tunne rinnassani vie kaiken huomioni itseensä. Se lähtee salakavalasti valtaamaan itselleen lisää tilaa keuhkoistani, tehden hengittämisestä entistä vaikeampaa. Alan hätääntyä, sillä pelkään tukehtuvani tähän paikkaan. En tiedä mitä tehdä, en ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista.

"Milena, ooksä kunnossa?" Aleksi kysyy varoen olohuoneesta. Epäonniset hengitysyritykseni kuuluvat varmasti sohvalle asti.

"Voi jumalauta.." Kuulen Ollin huokaisevan.

"Onks sillä joku hätänä?" Tommi kysyy huolestuneella äänellä.

"No vittu nääthän sä saatanan vatipää että se ei oo kunnossa!" Aleksi ärähtää kaverilleen.

"Miten me voidaan auttaa sitä?" Tuo jatkaa.

"Päät kiinni nyt molemmat, toi rähinä vaa pahentaa tilannetta." Olli murahtaa.

"Mä en pysty hengittää!" Huudahdan paniikissa. Minusta tuntuu siltä, etten pysty enää hallitsemaan itseäni tai kehoani.

"Parhaiten te autatte ku annatte meille tilaa, mä handlaan tän kyllä." Poika sanoo. Tuo pongahtaa vielä Joonastakin nopeammin ylös sohvalta ja ryntää luokseni.

"Mua pelottaa et mä kuolen.." Mumisen itkuisella äänellä. Haukon henkeäni paniikin vallassa, joten sanoistani on takuulla hankalaa yrittää saada selvää.

"Sulla on paniikkikohtaus." Olli kertoo istuessaan viereeni lattialle.

"Sä et kuole, mut sut pitää saada nyt rauhottumaan." Poika jatkaa.

"Miten? En mä pysty rauhottuu!" Hätäilen.

"Milena, kato mua." Tuo sanoo rauhallisesti.

Nostan pääni pois käsieni suojasta, jolloin itkusta verestävät silmäni kohtaavat hänen kasvonsa. Tuon ilme on tyyni, mutta kulmakarvojen yläpuolella oleva pieni otsaryppy on kuitenkin merkki huolestuneisuudesta.

"Noniin, sit me tehään näin: hengitä eka rauhassa nenän kautta sisään, odota vähän aikaa, ja puhalla sit suun kautta ulos." Poika ohjeistaa, ja näyttää kuinka tulee toimia.

Otan tuosta mallia, ja lähden tasaamaan hengitystäni. Aluksi se tuntuu mahdottomalta tehtävältä, mutta jatkan sitkeästi yrittämistä. Se tuottaakin tulosta, sillä rintaani puristava tunne alkaa vähitellen hellittämään otettaan.

"Hyvä, just noin." Olli sanoo hymyillen.

"Voitko sä halata mua?" Kysyn ääni väristen. Vaikka kohtauksen pahin piikki alkaakin olla jo takana päin, hengitykseni on edelleen hieman katkonaista epätasaisen sykkeen vuoksi. Se tekee oloni epämukavaksi, ja uskon että läheisyydestä voisi olla minulle apua.