Hold On To Hopeless

45.

Vaikka aamuinen kohtaaminen poikien kanssa ei mennyt niin kuin Strömsössä, niin loppujen lopuksi saimme asiat kuitenkin sovittua. Se tosin vaati heiltä kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa, sillä pidin heille ruhtinaalisen pitkään mykkäkoulua, ennen kuin olin rauhoittunut tarpeeksi voidakseni puhua heidän kanssaan ilman sen suurempaa huutamista. Kun nuo raukat olivat tarpeeksi monta kertaa yrittäneet tuloksetta saada sopua aikaan, ja näyttivät jo siltä että olisivat ihan valmiita luovuttamaan alkaessaan vaipua epätoivoon, päätin heltyä sen verran, että annoin heille mahdollisuuden pyytää anteeksi asioideni utelemista. Pahoittelin toki myös omaa käytöstäni, sillä sekään ei tosiaan ollut mitenkään priimaa taas tänä aamuna. Mutta eipä sillä niin väliä miten kukakin siinä tilanteessa käyttäytyi, pääasia että löysimme taas yhteisen sävelen.

Vaikka kaiken pitäisi olla nyt ainakin päällisin puolin hyvin, mietityttää minua siitä huolimatta vielä yksi juttu. Tämä kyseinen juttu omaa ehkä maailman kirkkaimmat jäänsiniset silmät, pumpuliakin pehmeämmän pellavaisen hattarapään, parhaimmat koskaan kuulemani kitaransoittotaidot sekä ikäisekseen yllättävänkin hyvät taidot makuuhuoneen puolella. Eikun mitä, enkai vain sanonut tuota viimeistä asiaa ääneen? Mitä helvettiä Milena? Mikä päähäsi on oikein mennyt?

No mutta anyway, kuten fiksuimmat jo varmaan arvasivatkin, niin tuo mieltäni askarruttava juttu, tai oikeastaan henkilö, on Joonas. Vaikka onnistuinkin upeilla valehteluskilsseilläni vakuuttamaan muut pojat siitä, mitä varten Aleksi pääsi yllättämään minut lervaamasta koulun vessasta yhteisen lounashetkemme jälkeen, en aivan täysin suostunut ostamaan sitä väitettä, että tarina olisi uponnut Joonakseenkin. Hän nimittäin näytti ja kuulosti koko keskustelun ajan hyvinkin epäileväiseltä, ja vaikkei hän selitysteni jälkeen kysellytkään mitään lisätietoja asiasta, on hänen olemuksensa saanut minut pelkäämään sitä mahdollisuutta, ettei tuo aivan täysin uskonutkaan niitä.

Pelko onkin ehtinyt tässä koulupäivän aikana muuttua jo ahdistukseksi, kun mieleeni muistui eräs lokakuinen syysloman aamu. Joonas oli ollut luonani yötä, ja halusi aivan välttämättä tehdä minulle aamupalaa, vaikka yritin estellä häntä. No, sehän meni sitten siihen, että poika oli todistamassa tuskailuani yhden kämäisen paahtoleipäviipaleen kanssa, kun en millään meinannut saada sitä kitusiini. Vaikka tuo sitkeästi yritti saada minua syömään, päädyin siitä huolimatta heittämään leivän roskiin vetoamalla huonoon oloon sekä muka alkamassa olleisiin kuukautisiin. Sehän oli tietenkin aivan tuulesta temmattu selitys, ja näin tarkemmin ajateltuna erittäin huono sellainen. Harmi vain, ettei sitä tullut ajateltua siinä tilanteessa.

Vaikka olenkin useanpaan otteeseen kertonut poikien omaavan putkiaivot, joihin mahtuu vain ja ainoastaan yksi ajatus kerrallaan, en silti usko Joonaksen olevan mikään hattuteline. Luulen, että tuon syyslomalla tapahtuneen, sekä aamuisen keskustelumme jälkeen poika on alkanut ajatella asioita tarkemmin. Hän osaa mitä luultavimmin laskea, että yksi plus yksi on kaksi, jolloin hän tajuaa näiden kahden tapahtuman olevan yhteydessä toisiinsa. Ja jos näin tapahtuu, tulee se ennemmin tai myöhemmin koitumaan kohtalokseni. Enhän voisi enää jatkaa tätä itseni hidasta tappamista, jos joku onnistuu pääsemään jäljilleni. Siksi minua ahdistaakin se, etten tiedä miten Joonakseen tulisi tästedes suhtautua, ja miten hänen seurassaan voi käyttäytyä. Olisi ihan kiva tietää, olenko erittäin taidokkaasti onnistunut paljastamaan itseni, vai eikö tuolla pellavapäällä ole harmainta aavistustakaan tekosistani.

——

Koulupäivä on ehtinyt edetä jo siihen pisteeseen, että seuraavaksi olisi edessä varmaan kaikkien  opiskelijoiden -itseäni lukuunottamatta- mielestä koko päivän paras hetki, eli ruokatauko. Olenkin tehnyt tässä jo aika moneen otteeseen selväksi, että itse en tosiaan erityisemmin välitä tuosta kyseisestä, noin puoli tuntia kestävästä tauosta, jonka aikana opiskelijoiden olisi tarkoitus nauttia vatsansa täyteen tuota ei niin maittavaa, sekä usein myös erittäin epämääräisen näköistä kouluruokaa, jotta he jaksaisivat keskittyä opiskeluun vielä seuraavienkin tuntien ajan. Jos totta puhutaan, niin minähän hyppäisin ennemmin vaikka kaivoon kuin astuisin jalallanikaan koko ruokalaan, jos se siis vain olisi mahdollista. Mutta eihän se tietenkään ole, joten tässä ei taida olla muuta vaihtoehtoja kuin mennä muun porukan mukana tuonne ahdistumaan.