Hold On To Hopeless

18.

Hellurei vaan kaikille. On vierähtänyt jo aika pitkä tovi siitä, kun viimeksi päivittelin kuulumisiani tänne. Ajattelin siis, että nyt voisi olla ihan hyvä hetki tulla kertomaan vähän nykyhetkestä, sekä viimeaikojen tapahtumista.

Kesä on nyt jo ohi, ja syksy on saapunut keskuuteemme. Koulua on tullut käytyä nyt muutaman jakson ajan, ja olen kai suoriutunut kursseista ihan hyvin, vaikken olekaan panostanut niihin ihan täysillä. Opinnot musiikkilinjalla ovat siis vieneet aika ylivoimaisen voiton, ja kaikki fokukseni onkin niissä. Joo ei ehkä ole mitenkään erityisen fiksua, mutta ei kiinnosta. Keskityn juuri siihen, mitä pidän itselleni kaikkein tärkeinpänä.

Poikiin ja bändiin liittyen mainittakoon sen verran, että asiat ovat oikein mallillaan. Meillä on ollut tosi kivaa yhdessä, ja olemme nyt ainakin toistaiseksi onnistuneet välttymään suuremmilta riidoilta tai välirikoilta. Kaikki on siis paremmin kuin hyvin.
Bändilläkin menee oikein mukavasti. Pojat ovat selvästi löytäneet sen oman juttunsa, ja se kyllä näkyy heidän työssään. Kaikki ovat aina yhtä innoissaan bänditreeneistä ja siitä, kun he pääsevät tekemään juuri omannäköistään musiikkia. Ja sitä jos jotain on ilo päästä seuraamaan näin lähietäisyydeltä.

Mitä minuun itseeni tulee, niin asiat eivät ole muuttuneet oikeastaan mihinkään, tai eivät ainakaan valoisampaan suuntaan. Edelleen ahdistaa oikeastaan päivittäin, ja mieleni on muutenkin aika synkkä. Kiusaaminen on jatkunut koko syksyn, ja syömisongelmat sekä itsetuhoisuus ovat kulkeneet sen kanssa käsi kädessä.

Jo useamman kuukauden ajan jatkunut huono ravitsemustilanteeni alkaa näkyä pääni sisäisten ongelmien lisäksi jo ihan fyysisestikin. Olen tietenkin alkanut laihtumaan, ja sehän tuottaa minulle vähän liiankin paljon iloa. Mikään ei ole niin ihanaa kuin se, että vaa'alle astuessaan saa huomata lukeman olevan hieman alhaisempi kuin edellisellä kerralla, tai se, että peiliin katsoessaan kropassa alkaa huomaamaan muutoksia painon lähtiessä laskuun.
Kuukautiseni myös jäivät välistä tuossa viimekuussa, eikä niitä ole näkynyt sen jälkeen. En kuitenkaan ole osannut huolestua asiasta.
Yksi huono puoli tässä kuitenkin on, nimittäin aina ennen niin kauniit ja hyvinhoidetut pitkät hiukseni ovat alkaneet menemään huonompaan kuntoon. Sain yhtenä aamuna hiuksia harjatessani nimittäin huomata, että niitä on alkanut lähtemään normaalia enemmän. Mutta sekään ei tietenkään soita minkäänlaisia hälytyskelloja päässäni, sairas kun olen.

Mutta mainitaan tähän loppuun nyt vielä jotain positiivista, niin ette kaikki suinkaan masennu. Voin ilokseni ilmoittaa, että meillä alkoi juuri syysloma. Kouluhommista pääsee siis vihdoin eroon ainakin viikoksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään mahtavia suunnitelmia näille vapaapäiville, vaan menen oikeastaan ihan vain fiiliksen mukaan. Oli meillä poikien kanssa vähän puhetta siitä, että tulemme kyllä näkemään toisiamme ainakin yhtenä päivänä, riippuen vähän muiden suunnitelmista. Loppujen lopuksi siinä käy varmaan niin, että vietämme jokaisen päivän toistemme seurassa, kun emme mutakaan keksi. Mutta no, saa nyt nähdä mitä tässä vielä tulee tapahtumaan.

——

Herään joskus kukonlaulun aikaan siihen, kun puhelimeni pärähtää soimaan.

"Mitä vittuu..kuka helvetin hullu soittaa kenellekään tähän aikaan?" Mumisen ollessani jossain unen ja todellisuuden rajamailla.

En jaksa avata silmiäni, joten joudun taputtelemaan sänkyä hetken aikaa kädelläni, ennen kuin löydän puhelimeni.

"Vittu mitä nyt? Olin nukkumassa saatana."
Vastaan puheluun erityisen kärttyisesti, sillä jotenkin oletan soittajan olevan joku pojista.

"Hei Milena, anteeksi että herätin." Kuuluu pahoitteleva ääni, ja järkytyn aivan totaalisesti. Ette ikinä arvaa, kuka puhelimessa oikein on.

"I-isä?" Sanon hämmentyneenä.
Mitä täällä oikein tapahtuu?

"Niin, minä täällä. Ehtisitkö jutella?"
Tuo kysyy toiveikkaana.

"Öö joo kai..mitä asiaa sulla oikein on?"
Kysyn, vaikka oikeastaan tiedän jo, että asian on oltava jollain tavalla tärkeä. Emme me koskaan soittele isän kanssa ihan muuten vain.

"Oon juuri ajamassa Ouluun työjuttujen takia. Vietän siellä muutaman päivän, joten ajattelin että olisitko halunnut tavata? Teillähän on nyt lomaa sieltä koulusta." Isä selittää.

"Öh joo, nii on." Sanon vaihtaessani äänensävyäni hieman ystävällisemmäksi, sillä en nyt kuitenkaan halua räyhätä kenellekään ihan syyttä.
"Ja joo, kai se onnistuu." Päätän suostua isän ehdotukseen hetken miettimisen jälkeen.

"Hieno juttu. Sopisiko sulle jo tänään? Oon perillä siellä joskus iltapäivästä." Tuo ehdottaa.

"Joo vaikka, en oo ehtiny tekee vielä mitää muita suunnitelmia." Vastaan.

"Noniin, onpa kiva." Isä hymisee.
"Mutta hei, jatkahan sinä vielä unia. Viestitellään vaikka sitten myöhemmin siitä tapaamisesta." Tuo jatkaa sitten.

"Jooh, tehään nii. Heippa." Lopetan puhelun.

Makaan hetken aikaa sängyllä ihmetellen, että mitä ihmettä juuri oikein tapahtui. Kun olen toipunut enimmästä hämmennyksestä, päätän tehdä isän kehotuksen mukaisesti ja jatkaa uniani. Eipä tässä lomalla ole kiirettä herätä.

——

Iltapäivä on koittanut, mikä tarkoittaa sitä, että on aika nähdä isää. Sovimme viestillä tapaavamme eräässä isän hotellin läheisyydessä olevassa kahvilassa, sillä tuo sanoi haluavansa tarjota minulle kahvit.

Olen aiemmin kerronut, etteivät minun ja isän välit ole tosiaan mistään parhaasta päästä. Siksi minua hieman jännittää, mitä tapaamisesta oikein tulee, vai tuleeko siitä yhtikäs mitään. Jännityksestä huolimatta päätin kuitenkin suostua tapaamiseen, ja olenkin juuri matkalla kahvilaa kohti.

"Milena, täällä!" Kuuluu iloinen huikkaus kadun toiselta puolelta, kun isä huitoo minua tulemaan luokseen.

Ruuhka-ajasta johtuen joudun odottamaan hetken, että liikennevalot muuttuisivat vihreiksi, jotta pääsisin ylittämään kadun turvallisesti. Lopulta hetki kuitenkin koittaa, ja lampsin kadun toiselle puolelle isän luo.

"Hei, onpa kiva nähdä pitkästä aikaa."
Isä hymyilee.

"Moi." Tervehdin vain, reagoimatta sen kummemmin lauseen loppuosaan.

Emme edelleenkään ole kovin läheisiä, joten jätämme halaukset välistä ja menemme vain suoraan sisään kahvilaan. Kerron isälle mitä haluan juoda, ja hän käy tekemässä tilauksen samalla, kun minä etsin meille istumapaikan.

"No, kerros vähän miten sinulla menee. Oletko viihtynyt koulussa ja saanut uusia kavereita?" Isä kysyy rikkoakseen kiusallisen hiljaisuuden.

"Ihan hyvin mulla kai menee." Aloitan. Kaikkihan sen jo tietävät, että tuo on yksi iso valhe. Kaikki, joilla menee oikeasti päin helvettiä mutteivät halua huolestuttaa läheisiään, sanovat aina tismalleen noin.
"Ja joo, oon mä siellä ihan hyvin viihtyny. Oon ystävystyny yhen poikaporukan kanssa ja ollaan nyt jo tosi hyviä kavereita."
Jatkan kertomista koulusta.
Huomatkaa taas, miten kerron vain kaikki positiiviset asiat, mainitsematta mitään Ilonasta ja kiusaamisesta. Ei tuon niistä tarvitse tietää.

"No sehän on kiva kuulla." Isä hymähtää.
"Sanoitko jotain pojista? Onko sinulla jotain sutinaa?" Tuo kyselee sitten.

"Isä ei, ku ne on vaa kavereita niinku sanoin."
Vastaan ja pyöräytän silmiäni.
"Ja vaikka oliski, nii se ei kyllä oikeestaan kuuluis sulle. Se on mun oma asia." Jatkan.

"No niin tietenkin. Olet ihan oikeassa, eihän se minun asiani ole." Isä takeltelee.

Kuten näette, isä-tytär suhteemme ei todellakaan ole niin kuin jossain suomalaisen draamasarjan onnellisessa ydinperheessä. Keskustelumme on melko väkinäistä, mutta tällä mennään.

———