Hold On To Hopeless

24.

Poltan röökin kaikessa rauhassa, ja jään sen jälkeen vielä hetkeksi haukkaamaan happea koleaan syysiltaan. Mielessäni pyörii kaikenlaista, kun yritän saada selkoa tälle oudolle käytökselleni.

Mikähän minua oikein vaivaa? Kuten äsken mainitsin, en todellakaan ole ollut oma itseni viimeaikoina. Silloin elokuussa kun koulu alkoi, kaikki oli vielä jotakuinkin normaalisti. Kun tapasin pojat ja ystävystyin heidän kanssaan, nuo saivat tutustua siihen rentoon ja huumorintajuiseen, mutta myös kipakkaan ja oman arvonsa tuntevaan Milenaan. En ottanut itseeni ihan pikkujutuista, tai suhtautunut asioihin liian vakavasti. Olin aina valmiina sanomaan vastaan ja puolustamaan sekä itseäni että muita, jos minua tai läheisiäni kohtaan käyttäydyttiin huonosti. Pidin myöskin aina huolta siitä, ettei kukaan saanut kävellä ylitseni.

Kuukausien kuluessa asit kuitenkin alkoivat pikkuhiljaa muuttumaan, ja nyt tuosta äsken kuvailemastani tytöstä ei näy enää jälkeäkään. Sen tilalle on tullut vain eloton ja tyhjä kuori. Se ansiosta kaikki näyttää ulkoa päin samalta kuin ennen, mutta samaan aikaan kuoren sisällä kuohuu ja myrskyää jatkuvasti.

Rentous ja huumorintaju ovat astuneet syrjään, ja korvautuneet kireyden sekä innostumattomuuden tunteilla. Uusi Milena on päivästä toiseen ärtynyt ja kärttyisä, eikä innostu muiden vitsailusta tai pelleilystä enää samaan tapaan kuin aiemmin. Sanoi tai teki tuo hulvattoman hauska apinalauma sitten mitä hyvänsä, eivät heidän juttunsa enää vain onnistu piristämään huonoja päiviäni.

Kipakkuus ja oman arvon tunto ovat myös tiessään, ja uutena tähtenä loistaa nykyään haavoittuvaisuus. Kun Ilona ystävineen aloittaa ilkeiden kommenttien viljelemisen, en jaksa enää keksiä mitään vasta-argumentteja, joita sanomalla saisin heidät vaikenemaan. Tätä nykyä noiden ei tarvitse enää edes yrittää onnistuakseen pääsemään ihoni alle, sillä se käy jo ihan ilman yrittämistäkin.

Olen aina ollut todella itsevarma ja kuvitellut, ettei kukaan voisi tehdä mitään muuttaakseen asian. Ajattelin ennen, että minuahan ei satuta mikään. Nyt kun asiat ovat kääntyneet päälaelleen, huomaan ajattelutavan olleen täysin typerä. En minäkään ole murtumaton, en vaikka kuinka haluaisin. Voin vaikka luvata, että oli ihminen sitten kuinka itsevarma tai sujut itsensä kanssa tahansa, niin jokaisen muurit sortuvat jossain vaiheessa. Ei kukaan kestä jatkuvaa alentamista tai kaltoinkohtelua loputtomiin, se on ihan fakta. Toisilla romahdus tapahtuu vain toisia nopeammin.

Itse olen sortunut jo melkein maan tasalle, mutta kannattelen muurini raunioita pystyssä vielä viimeisillä voimillani. En vain tiedä, kuinka kauan jaksan enää tehdä niin, ja ajatus sortumisesta pelottaa minua. Siltikään en anna itselleni lupaa antaa periksi ja pyytää apua muurin uudelleenrakentamiseen, itsepäinen kun olen. Pelkään vain, että vaikka pyytäisin apua, kukaan ei kuulisi hätähuutoani. Se hukkuisi vain jonnekin muun melun sekaan, ihmiset kun ovat liian keksittyneitä huolehtimaan vain omista ongelmistaan.

Mutta, ei ehkä kannata ottaa ihan kaikkia sanomisiani tosissaan. Yritän tässä vain leikkiä jotain wanna be viisasta filosofia jakamalla typeriä ajatuksiani. Todellisuudessahan olen vain aivan totaalisen hukassa oleva tytönhupakko, joka ei tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään.

——

Vietin ulkona ihan hyvän tovin mietiskellen asioita. Jossain vaiheessa olin kuitenkin vähällä jäätyä kuoliaaksi, jolloin minun oli palattava sisälle poikien luo. Heidän ilmeistään pystyi huomaamaan, että pitkä tupakkataukoni oli herättänyt hämmennystä heidän keskuudessaan. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut alkaa kysymään asiasta mitään, ja ihan hyvä niin.

"Hei sori ku me kiusattiin sua taas meidän jutuilla. Se oli paska läppä, myönnetään."
Joel uskaltautuu rikkomaan hiljaisuuden.

Pojat sentään pystyvät myöntämään virheensä ja pyytämään niitä anteeksi, mikä on hyvä. Se ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys, kaikki kun eivät siihen enää nykyään tunnu kykenevän.

"Hei ei se mitään, älkää siitä huoliko. Mulla oli vaa hermot vähä kireellä nii suutuin sit ihan turhasta." Selitän.

"Eli me saadaan anteeks?"
Niko kysyy toiveikkaana.

"No saattehan te. Eihän teille kukaan pysty kauaa olemaan vihanen." Vastaan.

"Jee!" Poika hihkaisee iloisena, mikä saa pienen hymynkareen käväisemään jopa minunkin kasvoillani.

"Mut hei, mikä sun mieltä sit oikein painaa?"
Olli kysyy sitten.

"Äh ei mikään, se oli vaa ihan pikku juttu ja meni jo ohi. Ei teidän siitä tarvii huolehtia." Vastaan vain. En nyt jaksa alkaa selittelemään noille äskeisiä pohdintojani.

"Aa okei, no mut hyvä nii." Poika sanahtaa.

Lopetamme keskustelun siihen, sillä pojat keksivät näköjään meille tekemistä. Seuraavaksi vuorossa on näköjään jonkinsorttinen videopeliturnaus. Tai siis pojilla on, minä keskityn vain visusti tähän sivustakatsojan rooliin.

———

"Hei mua janottaa vähän, voisin käydä juomassa jotain." Ilmoitan noustessani sohvalta, sillä kurkkuni meinaa tuntua hieman kuivalta.

"Hei oota, mä tuun mukaan." Joel sanoo antaessaan peliohjaimen vieressään istuvalle Tommille, jotta tuo voisi jatkaa pelaamista sillä aikaa.

Kävelen keittiöön, ja poika tassuttelee kiltisti perässäni.

"Mistä mä saan jonku lasin tai mukin tai vastaavan?" Kysyn, sillä en tiedä ollenkaan, mistä Ollin keittiöstä löytyy mitäkin.

"Ööh juomalasien pitäs olla siellä vasemmassa yläkaapissa." Joel vastaa pää jääkaapissa, etsien sieltä jotain juotavaa.

"Okkeiii." Sanon kun avaan oikean kaapin ovet.
"No vittu enkö mä muka yletä?" Kiroan, kun joudun nousemaan varpailleni yltääkseni ylähyllyllä oleviin laseihin.

En siinä kurkotellessani huomaa, kuinka Joonaksen ylisuuren hupparin hihat valahtavat alas, ja paljastavat turmeltuneet käsivarteni.

"JUMALAUTA MILENA OOKSÄ VIILLELLY?!" Kuuluu yllättäen Joelin hämmästynyt huuto, ja olen vähällä säikähtää kuoliaaksi.

"Vittu et vois sit yhtään kovempaa huutaa, saatana." Murahdan, ja vedän äkkiä hihat takaisin käsieni suojaksi. Kiitos vaan tästä ilmoituksesta Joel, Rovaniemellä ei varmaan vielä kuultu.

Samalla sekunnilla olohuoneesta alkaa kuulua jumalatonta rymistelyä. En ehdi edes kissaa sanoa, kun loput viisi poikaa ovat jo rynnänneet luoksemme keittiöön. Yleisöähän tässä kaivattiinkiin.

"Mitä vittua Milena, onks se totta?"
Niko kysyy huolestuneena.

Huokaisen.
"No se asiahan ei teille kuulu paskan vertaa."
Tokaisen, ja laitan kädet puuskaan.

"On se totta, mä näin et sen kädet oli täynnä viiltoja." Joel kuitenkin vastaa kysymykseen.

"Voi vittu, mitä sit vaikka oliki? Ne oli vanhoja jälkiä." Selittelen, en tiedä meneekö läpi.

"Muute vaa ihan punasia vielä." Poika jatkaa kommentoimista.

"Pääkii Joel, kukaan ei tietääkseni oo kysyny sulta mitään." Ärähdän.

Tässä vaiheessa muut pojat katsovat parhaakseen poistua takavasemmalle, ja ottavat Joelin mukaansa. Joonas kuitenkin jää vielä jostain syystä seisomaan keittiöön.

"Mitä sä vielä haluat? En tietääkseni oo tilivelvollinen teistä kenellekään." Tiuskaisen.

Poika ei vastaa mitään, vaan astelee sen sijaan aivan lähelleni ja ottaa minut halaukseen.
"Älä jooko lusikoi ranteitas auki. Meille saa aina soittaa ku on tarvis, ihan koska vaan." Tuo sanoo hiljaa. Äänestä voi kuulla, että poika on selvästi huolissaan.

Silloin en enää pysty pitämään pakkaani kasassa, vaan purskahdan itkuun. Vittu että olen paska ihminen, kun en osannut pitää asiaa salassa.

"Milena puhuisit meille jooko, ollaan ihan helvetin huolissamme susta." Joonas anelee.

"En haluu puhuu kenellekään, antakaa mun olla!" Huudahdan kyyneleet silmissäni, ja riuhtaisen itseni irti tuon otteesta.

Juoksen eteiseen ja nakkaan vaatteet äkkiä niskaani, jonka jälkeen lähden ovet paukkuen ulos. Vihaan tällä hetkellä ihan kaikkia. Erityisesti Joelia, jonka piti mennä möläyttämään salaisuuteni kaikkien tietoon.

———