Hold On To Hopeless

38.

Pääsette ihan kohta uuden osan pariin, mut ennen sitä mä haluisin ihan pikasesti sanoo pari asiaa:

Ensinnäkin kiitos teille kaikille, jotka jaksatte aina kommentoida jotain näihin osiin. Vaikka mä en yleensä vastailekaan teille, niin luen silti aina ihan joka ikisen kommentin jonka saan, ja arvostan sitä että jaksatte käyttää aikaanne niiden kirjottamiseen. Saatte mut aina ihan super hyvälle tuulelle, kun kerrotte teidän mielipiteitä mun rustauksista, kehutte mun kirjotustyyliä tai muuta vastaavaa. Ootte ihania🖤

Sit vielä tämmönen alustava kysymys: löytyiskö teistä yhtään kiinnostuneita lukijoita, jos tekisin jatko-osan tälle kirjalle? Mulla olis nimittäin muutama ideanpoikanen Milenan ja poikien tulevaisuuden suhteen, jahka nyt ensin saisin tän tarinan joskus päätökseensä. Joten jos sua kiinnostais päästä seuraamaan näitten tyyppien elämää vielä tän jälkeenkin, niin heitä ihmeessä kommenttia tähän että tiiän sitten, miten mennä eteenpäin tästä🙈

Muttajoo, eipä mulla ollu enää muuta tällä kertaa. Päästän teidät nyt lukemaan tän osan, mitä ootte kaikki varmasti oottanu jo alusta asti. Toivottavasti pidätte<3

——

Siinä me kaksi sitten seisomme, keskellä lukion toisen kerroksen pitkää käytävää, vaikka koulupäivä loppui jo ajat sitten. En tosin tiedä, kauanko oikein olemme olleet tässä, sillä olen keskittynyt hieman muihin asioihin kuin kellon katsomiseen. Vesiputouksen lailla valuvat kyyneleeni saavat minut täysin voimattomaksi, kun ne poskilleni putoillessaan onnistuvat imemään vielä viimeisetkin mehut ulos tästä jo valmiiksi riutuneesta kehostani. Jokainen soluni on palanut loppuun, enkä millään jaksaisi enää kannatella tätä väsynyttä kroppaani, joka tuntuu tällä hetkellä raskaammalta kuin kaikkien maailman ihmisten synnit yhteensä. Olen niin uupunut, etten jaksa enää edes itkeä.

"Anteeks ku mä sotkin sut ihan kokonaan." Niiskaisen, kun lopulta irrottaudun Ollista. Katselen hänen paitaansa, joka tosiaan sai äsken toimittaa nenäliinan virkaa. Tuo harmaa collegepusero on aivan litimärkä pojan koko vasemman olkapään alueelta, kun olen vuodattanut siihen kyyneleitäni, ja nähtävästi myös räkääni oikein antaumuksella.

Kenellekään ei pitäisi jäädä epäselväksi, että olen juuri äskeittäin itkenyt varmaan koko Itämeren edestä, sillä sen voi epäilemättä nähdä kasvoiltani. Nenäni loistaa tällä hetkellä vielä kirkkaamman punaisena, kuin Petteri Punakuonon vastakiillotettu nokka jouluyönä. Silmäni joutuivat myös melko kovalle koetukselle kyyneleiden oman maratonjuoksun aikana, ja ne ovat taatusti turvonneemmat kuin siitepölyallergikolla keväisin, kun koivu on juuri alkanut kukkimaan. En siis todellakaan ole kauneimmillani tällä hetkellä.

"Ei se mitään haittaa, en mä oo vihanen. Tärkeintä mulle on nyt se et sulla on kaikki hyvin." Olli sanoo. Hän naurahtaa hieman tutkaillessaan paitaansa koristavaa märkää länttiä, jonka olen taiteillut siihen itkiessäni, muttei ala tekemään sen suurempaa numeroa asiasta. Hymähdän hiljaa, tuo se ei sitten vähästä hätkähdä.

"Oon ihan ok." Sanahdan. Eihän minulla vieläkään ole kaikki hyvin, mutta kuitenkin hieman paremmin kuin äsken. Onneksi uskalsin kertoa pojalle asiasta, sillä se kyllä helpotti oloani.

Olli nyökkäilee.
"Pitäsköhän meidän jatkaa jossain muualla? Koulu ei nimittäin oo ehkä ihan paras paikka jutella tämmösistä asioista." Tuo ehdottaa.

Ihan hyvä pointti. Vaikka käytävillä ei ole näkynyt meidän lisäksemme ketään, se ei silti tarkoita, etteikö täällä voisi olla vielä muita opiskelijoita. Parempi siis lähteä jatkamaan juttelua jonnekin muualle, sillä en todellakaan halua asioideni päätyvän koko koulun tietoon.