Hold On To Hopeless

52.

Täältä tullaan, elämä! Se on kuulkaas nyt sellainen juttu, että tämä tyttö sai juuri lääkäriltä luvan kokeilla omia siipiään. Toipumiseni on näiden kolmen kuukauden aikana edennyt niin mallikkaasti, ettei hän nähnyt oikeastaan mitään syytä pitää minua osastolla enää tämän kauempaa. Nyt voin siis ihan luvan kanssa astella noista ovista ulos kohti vapautta, eikä minun tarvitse palata näiden seinien sisäpuolelle enää koskaan.

Seison kaikkien kassien ja nyssäköiden kanssa sairaalan pihalla. Odotan siis kyytiä, jonka pitäisi olla täällä ihan näillä näppäimillä. Olen juuri kaivamassa puhelinta takkini taskusta soittaakseni tuolle kuskilleni, kunnes huomaankin hänen autonsa jo hidastavan vauhtiaan sairaalan kohdalla, ja pysähtyvän risteyksessä oleviin liikennevaloihin. Jään seuraamaan katseellani, kuinka auto vihreän valon syttyessä jatkaa matkaansa kääntyen risteyksestä ensin oikealle, ja kaartaen sitten itsensä parkkiin juuri edessäni olleeseen vapaaseen parkkiruutuun.

"Nonii, täällähän se paluumuuttaja jo seisoo." Niko vitsailee noustessaan autosta.

"Vai että oikein paluumuuttaja?" Naurahdan.

"Näitten laukkujen määrän perusteella vois luulla et oisit ollu pitemmässäki reissussa." Tuo selittää nostellessaan kamppeitani maasta, heittäen ne sitten autonsa takapenkille.

"No niinhä mä vähä niinku olinki, mut ei nyt jaksa puhuu siitä. Eiks muut halunnu tulla mukaan?" Vaihdan puheenaihetta.

"Ei ne päässy nyt tulee. Meillä kato painaa toi koeviikko päälle, nii jätkät halus nyt keskittyy lukemiseen." Poika vastaa.

"Aa juu, no nii tietty. Mut ei se mitään, kyl mä ymmärrän. Koulu on tärkeetä ja siihen pitää panostaa, sehän nyt on selvä." Yritän peittää pettymystäni.

Olin toivonut koko bändin tulevan minua vastaan sitten, kun jonain päivänä pääsisin pois osastolta. Nyt kun se päivä vihdoin koittaa, ei vastassa ole muita kuin vain Niko, ja hänkin varmaan pakon edessä. Nähtävästi toipumiseni ei merkkaakaan pojille niin paljoa kuin olin luullut..

"Niinhän se on. Ja sitä paitsi, eihän ne kaikki ois ees mahtunu mukaan ku tossa autossa on kuitenki vaa viis paikkaa." Niko järkeilee.

"Nii, totta." Sanahdan vain. Intoni tämän päivän suhteen nimittäin laski juuri kuin lehmän häntä.

"Mut eiköhän lähetä? Turha tässä pihalla on tyhjän panttina seistä." Hän kysyy.

"Juu lähetää vaa, haluunki päästä jo kotiin." Totean.
Sen pidemmittä puheitta käymme autoon istumaan, Niko tietty kuskin paikalle ja minä hänen viereensä etupenkille.

Tässä vaiheessa te kaikki varmaan mietitte että mitä helvettiä, miten poika voi muka ajaa autoa? Ei hätää, minäpä kerron teille. Juttuhan on niin, että tuo solisti on sekä bändin että koko kaveriporukkamme vanhin, ja vietti siten syntymäpäiviään jo heti vuoden alussa tammikuussa. Suomessahan nuori voi nykyään saada ajokortin jo 17-vuotiaana, mikäli hänelle vain päätetään myöntää ikäpoikkeuslupa. Poika haki lupaa jo hyvissä ajoin syksyllä, ja aloitti autokoulun heti myöntävän päätöksen saatuaan. Nyt muutama kuukausi myöhemmin hänellä onkin jo kortti taskussa, ja toimii tätä nykyä apinalaumamme henkilökohtaisena kuljettajana.

"Pitääköhän mun nyt pelätä henkeni puolesta?" Kiusoittelen poikaa.

"Miks pitäis, epäiletkö sä mun ajotaitoja vai?" Hän kysyy muka loukkaantuneena.

"En tietenkää. Mut eihän sitä ikinä tiiä, jos noi tiet onki jäässä ja ajetaan sen takia johonki ojaan tai pahimmassa tapauksessa vaikka kolari." Jatkan vitsailuani, vaikkei näin vakavista asioista ehkä olekaan soveliasta heittää läppää.