Hold On To Hopeless

43.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan vähintään puolen kilometrin mittaisen jonon jatkeena seistyäni saan vihdoin astiani palautettua. Vaikka tämänpäiväinen ruoka olikin mielestäni aivan järkyttävän kamalaa, tahdon silti olla kohtelias ja huikkaan pikaisesti kiitokset keittiössä hääriville keittäjille siitä hyvästä, että he ovat tänäkin aamuna jaksaneet tulla jo ennen kukonlaulua töihin tekemään sapuskaa useille sadoille nälkäisille opiskelijoille. Sen tehtyäni ryntään salamaakin nopeammin pois ruokalasta, sillä tiedän etten pysty hillitsemään hetki hetkeltä  kasvavaa ahdistustani enää kovinkaan pitkään. Yritän viimeiseen saakka taistella uhkaavasti tuloaan tekeviä kyyneleitä vastaan, jotka kyynelkanaviini saapuessaan saavat silmäni kirvelemään inhottavasti.

Käytävä vilisee muista opiskelijoista, ja joudun pujottelemaan tieni heidän lävitseen onnistuakseni löytämään tieni sen toisessa päässä sijaitsevien vessojen luo. Pelkään pahoin joutuvani taas jonottamaan päästäkseni yhteen niistä, sillä ruokavälitunnilla nuo suolen tyhjentämiseen tarkoitetut, hiirenkoloakin ahtaammat kopit ovat lähestulkoon koko ajan varattuja. Luojan kiitos joku ylempi taho on tänään päättänyt ajatella hieman minuakin, nimittäin perimmäinen niistä on kuin onkin tällä hetkellä vapaana. Sen enempää aikailematta päätän käyttää käsillä olevan tilaisuuden hyväkseni, ja ryntään suorinta tietä tuohon kyseiseen koppiin, lukiten oven perässäni.

Istun vessan kylmällä ja kivisellä lattialla pieneksi mytyksi kääriytyneenä, johon lysähdin oikeastaan välittömästi oven kiinni saatuani. Selkäni nojaa viileää kaakeliseinää vasten, ja pääni on hautautunut jonnekin käsivarsieni uumeniin, jotka olen kietonut tiukasti koukussa olevien jalkojeni ympärille. Asentoni ei tosiaan ole mikään maailman mukavin saatika sitten ergonomisin, mutten tosiaankaan jaksa nyt välittää siitä. Tässä nimittäin on nyt aika helvetin paljon isompiakin huolenaiheita.

Jos joku nyt sattuu ihmettelemään miltä oikein näytän, niin sanoisin tämänhetkisen ulkonäköni olevan täysin verrattavissa Rölli-peikkoon. Syypäänä tälle ovat sekä tuhannen takussa olevat ruskeat hiukseni, että jo parhaat päivänsä nähnyt musta luottohupparini, jotka ovat molemmat joutuneet jo pidemmän aikaa jatkuneen itkukohtaukseni uhreiksi. Kyynelkanavieni pidätyskyky tuli nimittäin täyteen sillä samaisella sekunnilla kun lukitsin vessan oven, jolloin noita pieniä, lievästi suolalta maistuvia pisaroita alkoi valua pitkin poskiani vesiputouksen lailla. Jossain vaiheessa ne ilmeisesti saavuttivat leukaperäni, jonka yli valuessaan ne löysivät tiensä ympäri huppariani, alkaen tehdä siihen erikokoisia, joko enemmän tai vähemmän kosteita länttejä. Pitkään jatkuneen itkun seurauksena nenänikin alkoi tietty vuotamaan oikein antaumuksella, ja koska en jaksanut nousta ylös niistääkseni sitä, enkä todellakaan halunnut alkaa myöskään syömään tuota kirkasta ja limaista eritettä, alkoi räkäpisaroita hetken kuluttua putoilemaan pitkin poikin auki olevien hiusteni latvoja, saaden ne menemään aivan takkuun niihin kuivahtaessaan. Vaikken olekaan jaksanut nousta lattialta nähdäkseni itseni peilistä, uskallan siitä huolimatta väittää, ettei tuo aikaisemmin sanomani Röllivertaus voinut mennä ainakaan kovin pahasti metsään.

——

Olen istunut tässä vessan lattialla jo ainakin vartin, mutta oloni ei siltikään ole juurikaan kohentunut siitä, mitä se oli tänne tullessani. Tai no, pahin itkukohtaus taitaa olla jo takanapäin, sillä silmäni eivät ole viimeisen parin minuutin aikana jaksaneet vuodattaa enää ainuttakaan kyyneltä. Se ei kuitenkaan paljoa lohduta, nimittäin ahdistukseni on edelleen todella voimakasta, eikä se ole tehnyt elettäkään jättääkseen minua rauhaan. Olisin tietenkin tehnyt itse jo jotain oloni helpottamiseksi, ellen olisi täysin kädetön asian kanssa. En ole kuukausiin syönyt yhdeltä istumalta niin suurta määrää ruokaa kuin hetki sitten, vaan olen pystynyt täysin mielivaltaisesti kontrolloimaan sitä, mitä ja minkä verran ruokaa kurkustani oikein menee alas, jolloin ahdistuskin on pysynyt huomattavasti paremmin kurissa. Mutta koska en tänään pystynytkään toimimaan tottumusteni mukaisesti, vaan jouduin poistumaan mukavuusalueeltani huomattavasti enemmän kuin mihin olin osannut varautua, en luonnollisestikaan osaa kesyttää tätä muutoksesta koitunutta, selvästi normaalia voimakkaampaa ahdistuspiikkiä omin avuin. Jotain sille olisi kuitenkin tehtävä ja pian, ennen kuin ruokavälitunti ehtii loppua ja seuraava tunti alkaa.