Hold On To Hopeless

34.

Yläkertaan selvittyämme Niko taiteilee yhdellä kädellä huoneensa oven kiinni perässämme. Toisella kädellään poika yrittää kannatella minua sylissään samalla, kun itse roikun käsilläni hänen kaulansa ympärillä jotten putoaisi. Pian kuitenkin tunnen selkäni painautuvan pehmeää patjaa vasten, kun poika kaataa minut sängylleen makaamaan. Hän suorastaan repii hupparin pois yltäni, ja asettuu sen jälkeen päälleni kannatellen itseään käsivarsiensa varassa. Tuo alkaa jälleen suutelemaan kaulaani, siirtyen siitä hiljalleen alaspäin kohti rintojani, aina alavatsalleni saakka. Ihanan täyteläinen mielihyvän tunne saa minut aivan pauloihinsa oksitosiinin vallatessa kehoni, jonka seurauksena alan päästellä pieniä huokauksia kiemurrellessani malttamattomana sängyllä.

Hetken päästä olemme saavuttaneet sen pisteen, ettemme pysty odottamaan tuota piakkoin suoritettavaa, lasten silmille sopimatonta aktiviteettia enää sekuntiakaan kauempaa. Hetkeäkään aikailematta tartun kiinni pojan paidan helmaan, ja kiskon tuon kyseisen vaatekappaleen pois hänen päältään. Häärimme hetken aikaa toistemme ympärillä, kunnes olemme onnistuneet poistamaan kaikki ylimääräiset kankaanpalaset yltämme, ja viskanneet ne sekalaiseen myttyyn pojan huoneen lattialle. Nyt kaikkien äitien on korkea aika sulkea lastensa silmät, sillä peitto alkaa heilumaan erittäin tiuhaan tahtiin meidän hieroessamme sovintoa äskeisen riitamme jälkeen, aivan kuten Antti Tuisku laulaa siinä yhdessä biisissään.

——

Selvittelemme välejämme oikein pitkän kaavan mukaan siihen asti, että kaikki erimielisyydet on varmasti saatu ratkottua. En kuitenkaan ole kovinkaan varma tekomme kannattavuudesta. Takaraivooni hiipii nimittäin pieni pelko siitä, että onnistuimme ajamaan itsemme vain entistä pahempaan liemeen. En ymmärrä miten onnistun aina löytämään itseni tällaisista tilanteista. En todellakaan tullut tapaamaan poikaa sillä ajatuksella, että vierailuuni sisältyisi huudontäyteistä riitelyä seuraava kiihkeä välienselvittely tuon vällyjen välissä. Suosittelen muuten vaihtamaan ne tämän jälkeen, sillä ne ovat märkänä jostain muustakin eritteestä kuin vain hiestä. Eikun mitä, ei minun pitänyt sitä ääneen sanoa. Ei helvetti nyt taas..

"Että sellanen sovinto sitte." Niko naurahtaa hengästyneenä. Hän kierähtää pois päältäni jääden viereeni makaamaan, ja asettaa päänsä tyynyyn.

"Mmh, nii oli.." Mumisen vain, kun vetäisen peittoa paremmin päälleni paljaan yläkroppani suojaksi. En pidä rinnoistani, enkä tahdo pojan katselevan niitä yhtään äskeistä enempää. Sitä paitsi ne ovat mielestäni muutenkin niin olemattoman pienet, etten ymmärrä miten tuo onnistui edes kiihottumaan ne nähdessän.

"Mitä?" Poika kysyy kääntäessään päätään minuun päin, jotta näkisi kasvoni.

"No tää ei ihan kuulunu mun suunnitelmiin." Tunnustan. En pidä salailusta, joten haluan kertoa tuolle ihan rehellisesti, mitä oikein ajattelen tästä. Eipähän jää mitään epäselväksi.

"Nojoo ei kyllä munkaa. Mut en valita, koska olihan meillä nyt kivaa." Tuo naurahtaa muistellessaan äskeisiä tapahtumia.

Valehtelisin jos väittäisin olevani eri mieltä tuon kanssa. Olihan meillä kivaa yhdessä, kyllä minä sen myönnän. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että temppumme oli todella typerä ja vastuuton. Teoilla on aina seurauksensa ja joku tulee aivan varmasti pahoittamaan mielensä tästäkin asiasta. Sitä vain kun ei tule ikinä ajatelleeksi etukäteen.

"Kaduttaaks sua sit vai?" Niko vakavoituu hetken hiljaisuuden jälkeen, kun en ole reagoinut tuon kommenttiin mitenkään.

"Siis ei kai...tai äh, en mä tiedä." Huokaisen. Hautaan pääni käsiini, ja hieraisen niillä kasvojani muutaman kerran hermostuneena.

"Et tiedä?" Poika ihmettelee.

"No nii. Nautin siitä enkä häpee myöntää sitä, mut sit kuitenki tunnen kauheeta syyllisyyttä siitä et se tuntu nii hyvältä vaikka oliki väärin ja vitun tyhmästi tehty. En mä tiedä pitäiskö mun nyt katuu tätä vai ei." Selitän.

"Mite nii väärin ja vitun tyhmästi tehty? Jos sä et tiiä et kadutko vai etkö nii miks sit koet syyllisyyttä siitä et nautit? Nyt mä en tajuu."
Tuo jatkaa ihmettelyään.

"Haloo Niko, eikö sun omatunto muka soimaa ollenkaan? Tää koko sotku lähti liikkeelle susta ja Ilonasta. Onnistuit loukkaamaan sitä puheillas ja sit se tuli purkamaa suuttumustaan  muhun. Sit mä vuorostani tulin räyhäämään sulle ku suutuin siitä et usutit Ilonan mun kimppuun. Nyt me kuitenki ollaan täällä harrastamassa jotai vuosisadan kiihkeintä sovintoseksiä sen selän takana, vaikka te ootte eronnu vasta vähän aikaa sitte. Eikö tää muka oo sun mielestä yhtään fucked up? Me onnistuttiin saamaan aikaan vaa entistä isompi sotku. Mieti nyt mitä siitä seuraa ku tää kantautuu Ilonan korviin. Syttyy vähintäänki joku kolmas maailmansota, ja siitä me ei tulla selviimään hengissä." Kerron mietteistäni tuolle vieressäni makaavalle pojalle, joka naurahtaa juuri keksimälleni vertauskuvalle.

"No nyt ku mainitsit nii onhan tää ehkä vähä. Mut toisaalta, mun ja Ilonan juttu on historiaa eikä mun tarvii tehä tiliä sille siitä ketä tuon mun makkariin ja ketä en. Mä en ainkakaa oo kertomassa sille tästä ja tuskin oot säkään. Jos se nyt kuitenki sattuis jostain kuulemaan tästä ja vetäis sen takii herneen nenään niinku siinä todennäkösesti kävis, nii se ei oo meiltä pois. Se on iha vaan sen oma ongelma jos se ei pysty pääsee yli meidän erosta." Niko selittää pidettyään ensin pienen miettimistauon.

"Mm no nii se kai on. Mut mua silti pelottaa et se saa jotenki tietää ja sekoo lopullisesti. En mä kestä loputtomiin niitä sen järjestämiä kohtauksia. Tänäänki oli jo hengenlähtö lähellä ku se kuristi mua ku hullu, nii en haluu ees ajatella sitä mitä tapahtuis jos nii kävis. Vittu tässähän saa alkaa kaivaa jo omaa hautaansa valmiiks." Hätiköin.

"Hei chillaa, ei sulla oo mitään hätää. Mä pidän huolen siitä että tää juttu jää vaa meidän kahen väliseks, eikä Ilona tai kukaa muukaan voi mitenkää saada tietää tästä." Poika vakuuttaa.

Huokaisen syvään ja päätän uskoa tuota. Kai minä sitten voin luottaa tuon sanaan ja koittaa unohtaa asian. Olen ainakin ennen voinut.

"Paitsi et eihän siinä oo vielä kaikki."
Tajuan muistaessani yhden asian.

"Ai mite nii ei? Mikä muu tässä nyt vielä on hätänä?" Tuo yrittää miettiä.

"No oisko vaikka muut jätkät. Eikö susta tunnu yhtään pahalta et hakkaat ekaks parhaat kaveris verille vaikka ne yrittää vaan auttaa sua, ja sitte vehtaat mun kanssa niitten selän takana. Joel raukka joutu melkein sairaalaan sen nenänsä kanssa, ku sille verenvuodolle ei meinannu tulla loppua. Eikä se Joonaksen silmäkää yhtään sen paremmalta näyttäny."
Selitän katsoessani tuota odottavalla ilmeellä.

"Eiku vittu nii muute. Mä en oo sanonu niille eilisen jälkeen mitään tai pyytäny ees anteeks. Onks ne kuinka pahana mulle?" Poika kiroaa tajutessaan unohtaneensa ystävänsä.

"No ei ne nyt ainakaa vihasia mun mielestä ollu, mut anteekspyyntö ois silti ihan aiheellinen. Et sä nyt kuitenkaa voi olettaa, että ne antais tän asian vaa olla." Sanon.

"En tietenkää voi. Mä hoidan sen heti ja soitan niille et voidaan sopii tää juttu." Niko sanoo alkaessaan etsiä puhelintaan.

"Ai soitat? Ehei Moilanen, älä luulekaan. Sä voit soittaa niille et tulee näkee sua, mut asiat sovitaan kasvotusten niinku ne kuuluu hoitaa, oli se sitte vaikeeta tai ei." Vaadin tuota.

Poika ei vastaa mitään. Jähmetymme molemmat paikoillemme kuin jääkalikat ja jäämme kuuntelemaan ulko-ovelta kuuluvaa paukutusta, jota seuraa ovikellon ääni.
Katsomme toisiamme silmät suurina kuin pöllöillä, molemmat yhtä järkyttyneinä tilanteesta. Pojan molemmat vanhemmat ovat töissä, eikä tuo ole kertonut odottavansa vieraita. Kuka ihme ovella oikein on?

———

Miten tässä nyt näin kävi?🤭
Siis mä vannon et tän ei pitäny tapahtua, koska mulla ei alun perin ollu mitään suunnitelmia Nikon ja Milenan suhteen. Toivottavasti ette vihaa mua tän takii🙈