Hold On To Hopeless

37.

Vaikka kuinka yritän suojella mieltäni pyrkimällä olemaan ajattelematta eilisen iltapäivän tapahtumia, alkavat kaikki sen kauheudet vallata jälleen kerran itselleen tilaa ajatuksistani, aiheuttaen minulle epämukavan olon. Silmiäni kirvelee yrittäessäni taistella kyyneleitä vastaan samalla, kun kävelen pitkin opiskelijoista tyhjentyneen koulun autioita käytäviä. Tahdon päästä pois, mutten tiedä minne menisin. Elämäni on menettänyt tarkoituksensa, ja pelkään kadottavani pian oikean suunnan tällä polullani, ellei joku tulisi pian ohjamaan minua takaisin oikeille raiteille. Kuka voisikaan olla tuo pelastava enkelini?

——

"Milena odota!" Kuulen huudon takaani.

Hidastan kävelytahtiani ja käännyn ympäri voidakseni katsoa, kenen huulien välistä tuo äskeinen huudahdus pääsikään ilmoille.

"Antakaa mun jo olla, en haluu nähä teitä nyt!" Huudahdan Ollille, joka seisoo käytävän toisessa päässä. Sen tehtyäni lähden jatkamaan matkaani, sillä minulla ei ole tuolle tai kenellekään muullekaan mitään sanottavaa tällä hetkellä.

"Oottaisit nyt!" Tuo huikkaa, ja lähtee juoksemaan perääni. Hetken päästä tunnen varovaisen kosketuksen olkapäälläni, kun poika tarttuu siitä hellästi kiinni. Hän kääntää minut katsomaan itseensä päin, mutta jättäää kuitenkin pienen etäisyyden välillemme.

"No mitä sä nyt vielä haluut? Tai annas ku mä arvaan, joku pojista lähetti sut mun perään ku ei ite uskaltanu tulla." Tiuskaisen.

Ei kyllä tulisi ollenkaan yllätyksenä, vaikka tilanne olisi mennytkin juuri epäilyni mukaan. Tämä on niin tyypillistä toimintaa tuolta kyseiseltä kolmikolta. He ovat tehneet ennenkin niin, että lähettävät jonkun puolueettoman ja asiaan kuulumattoman sanansaattajan viemään viestiään eteenpäin, kun ovat onnistuneet mokaamaan jotenkin, eivätkä itse uskalla tulla selvittämään asioita kasvotusten. Ja koska Olli toimii useimmiten kaveriporukkamme virallisena rauhanneuvottelijana, joutuu hän yleensä juoksupojan rooliin tällaisten tilanteiden sattuessa. Jos osun ollenkaan oikeaan, niin näin on käynyt tälläkin kerralla. Miksi muutenkaan tuo olisi vain juossut perääni?

"Kukaan ei lähettäny mua, vaan mä
halusin tulla ihan ite." Poika ilmoittaa.

"Ai..mut miks?" Ihmettelen. En ollenkaan osannut odottaa, että tuo jaksaisi lähteä perääni ilman toisten poikien painostusta. Mistähän tässä oikein on nyt kyse?

"Mulle jäi vaa vähä outo olo tosta äskeisestä, ja halusin siks tulla varmistaa et oothan sä varmasti kunnossa." Olli kertoo.

"Kiitti vaan huolenpidosta, mut mulla on kaikki hyvin. Ei sun tarvii kantaa huolta mun voinnista ja juosta täällä ympäri koulua vahtimassa miten mä pärjään." Selitän.

Nyt kyllä puhun taas ihan puuta heinää, sillä kaikki ei todellakaan ole hyvin. Menen kuitenkin taas kerran sieltä mistä aita on matalin ja päätän valehdella, sillä totuuden välttely ja sen kieltäminen on paljon helpompaa, kuin asioista puhuminen.

"Hei c'mon Milena, luuleks sä tosissas et mä en näkis ton sun esityksen läpi?" Poika kysyy, jolloin menen hieman vaikeaksi. Mitä tuohon nyt voisi enää väittää vastaan?

"Täh, siis minkä esityksen? Mähän puhun vaa totta." Esitän vastakysymyksen. Yritän vielä kääntää keskustelua toisille raiteille, jottei syitä oudolle käytökselleni tarvitsisi ottaa puheeksi. Se taitaa kuitenkin olla ihan turhaa, sillä poika taisi nähtävästi jo huomata valehteluni.

"Älä viitti valehella, kyllähän mä nyt nään et joku on nyt vinossa." Olli sanoo.

"Miten nii on?" Kysyn vain tyhmänä, sillä en keksi enää muutakaan sanottavaa. Jännitän vain sitä, mitä poika oikein aikoo vastata.

"Oon tuntenu sut jo sen verran pitkään, et mä pystyn kyllä huomaamaan, että et oo nyt ollenkaan oma ittes. Sä oot se tyyppi, jolta löytyy huumoria ihan joka tilanteeseen, ja joka ei ota asioita liian vakavasti. Oot aina kestäny kaikki jätkien vitsit ja pitäny niitä välillä jopa hauskoina, oli ne sit kuinka mauttomia tahansa. Viime aikoina oot kuitenki ollu paljon kireempi, etkä jaksa enää innostua meidän jutuista niinku ennen. Sä varmaa oletat et me ollaan jotenki sokeita, tai et ei tajuttais tollasia asioita, mut siinä sä oot väärässä. Me ollaan kyllä huomattu toi muutos, ja ollaan ihan oikeesti alettu olla huolissaan susta."
Tuo ruskeahiuksinen kiharapää kertoo mietteistään. Hänen otsalleen ilmestyvät jälleen ne samaiset huolirypyt, jotka koristivat tuon kasvoja myös silloin minun luonani, kun tuo auttoi minua paniikkikohtaukseni kanssa.

——

En kykene vastaamaan mitään, sillä poika onnistui saamaan minut täysin sanattomaksi. Tuijotan vain ilmeettömänä koulun käytävän kivistä laattalattiaa, ja puristan käteni tiukasti nyrkkiin. Käytän ilmeisesti hieman liikaa voimaa, sillä kynteni jättävät pieniä ja kivuliaita kuunsirpin muotoisia jälkiä kämmenteni sisäpuolelle, yrittäessäni viimeiseen saakka taistella kyyneleitä vastaan. Helvetti, olenko tosiaankin noin läpinäkyvä?

"Joo jätkät ymmärtää et se niitten äskeinen läpänheitto oli vähän turhan mautonta ja sä loukkaannuit ihan syystä, mut niissä sun puheissa oli kuitenki kyse aika helvetin paljon vakavemmista asioista ku parin teinipojan pienestä ja viattomasta läpänheitosta. Mitä nyt on oikein tapahtunu, ku oot noin poissa tolaltas?" Olli kysyy, astuessaan samalla hieman lähemmäs minua.

Kun katseeni kohtaa tuon ruskeapäisen basistimme huolesta täyttyneet sinertävät silmät, ne musertavat minut aivan totaalisesti. En jaksa enää kätkeä kaikkea tuskaani vihan alle, tai esittää olevani vahva väittämällä, että kaikki olisi hyvin. Minun on saatava puhua kokemastani jonkun kanssa ennen kuin sekoan lopullisesti, sillä vaikka kuinka olen yrittänyt, en mitenkään pysty vain unohtamaan sitä.

Tuo edessäni seisova poika on aina yhtä lempeä ja ymmärtäväinen. Tiedän voivani kertoa hänelle ihan mitä tahansa joutumatta pelkäämään sitä, että tulisin jollain lailla tuomituksi. Vaikka asiasta puhuminen pelottaa minua tällä hetkellä enemmän kuin mikään, päätän silti olla rohkea ja luottaa tuon mieltäni painavan synkän salaisuuden pojan käsiin.

"Mut raiskattiin.." Niiskaisen hiljaa. Kyyneleet alkavat valua solkenaan poskiani pitkin, jolloin käännän tuolle selkäni päästäkseni lähtemään pois tilanteesta. En pysty enää katsomaan Ollia silmiin, sillä pelkään hänen reaktiotaan. Mitä sitten teen, jos poika ei uskokaan kertomaani?

Aiheesta puhuminen hävettää minua, ja tulen lähes välittömästi katumapäälle. Miksi oikein meninkään kertomaan koko asiasta? Pidän itseäni syyllisenä tapahtuneelle ja olen aivan varma siitä, että sain vain ansioni mukaan. Uskon siis täysin sinisilmäisesti siihen, että minun kuuluikin tulla raiskatuksi. Niin oli siis tarkoituskin tapahtua, sillä miksi muuten olisin joutunut kokemaan mitään niin kamalaa?

"Tuu tänne sieltä." Olli sanoo vetäessään minut takaisin lähelleen. Hän kietoo vahvat käsivartensa tiukasti ympärilleni, sulkien minut ihanan lämpimään halaukseen.

Painan pääni pojan pojan olkapäätä vasten. Vesiputouksen lailla virtaavat kyyneleeni kastelevat hänen paitansa melko nopeasti, jättäen tuolle kyseiselle collegekankaasta valmistetulle vaatekappaleelle tumman ja kostean läntin. Ruskeahiuksinen miehenalku ei kuitenkaan ole asiasta moksiskaan, sillä hänen kaikki fokuksensa kohdistuu tällä hetkellä minun lohduttamiseeni. Poika silittää selkääni pitkin ja rauhallisin vedoin samalla, kun itkusta turvonneet silmäni vuodattavat tuota suolavettä ulos kyynelkanavistani taatusti koko bändin edestä. Vaikka Olli ei sanokaan mitään, ei välillämme vallitseva hiljaisuus ole silti millään lailla kiusallinen. Tiedän hänen olevan tukenani, eikä tuon tarvitse käyttää sanoja voidakseen todistaa asian. Minulle riittää varsin hyvin se, että pojan lämpimässä syleilyssä voin taas tuntea oloni turvalliseksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

———

Juu entiiä oonko ihan tyytyväinen tähän