Hold On To Hopeless

50.

⚠️Tää osa sisältää aika painavaa tekstiä mm. anoreksiasta ja osastohoitodosta. Jos koet että sellaset asiat saattaa triggeröidä sua, jatka lukemista omalla vastuulla⚠️

——

Heipä hei vaan, ja hyvää uuttavuotta kaikille. Tai turha sitä kai enää on toivottaa, kun vuosi ehti vaihtua jo aikapäivää sitten. Tässä on nyt vain ollut niin paljon kaikkea muuta, etten liiemmin ole ehtinyt -saatika sitten jaksanut- juhlistaa uuden vuoden alkamista, taikka mitään muitakaan kinkereitä. En myöskään ole lainkaan päivitellyt tänne kuulumisiani sitten joulukuun, mikä on ehkä saattanut herättää hämmennystä keskuudessanne. Koen olevani teille selityksen velkaa tästä yhtäkkisestä hiljaiselostani, ja nyt kun minulla vihdoin ja viimein on tarpeeksi energiaa tehdä niin, on tullut aika kertoa teille kaikki näiden viime kuukausien tapahtumista.

Näin tarinaa kertoessa on luultavasti hyvä lähteä liikkeelle siitä, mistä kaikki sai alkunsa, ja niin minäkin aion nyt tehdä. Kaikki varmaan muistavat sen yhden joulukuisen yön, jolloin Joonas oli luonani. Olin sitä edeltävänä päivänä käynyt koululääkärillä, ja saanut sieltä aika painavia uutisia. Ne sitten valvottivat minua, ja päätin lähteä ulos voidakseni ajatella asioita rauhassa. Jonkin ajan päästä Joonas liittyi seuraani, ja päätin avautua hänelle senhetkisistä mietteistäni. Poika paljasti omat ajatuksensa minulle, ja hänen suustaan tulikin niin painavaa tekstiä, että tajusin vihdoin itsekin tilanteen vakavuuden. Kyyneliltäkään ei sinä yönä säästytty, kun itkimme molemmat toistemme olkapäät aivan märiksi. Iltamme päättyikin sitten siihen, että päädyin suutelemaan Joonasta öisen tähtitaivaan alla. Mutta se nyt ei ollut tässä se pääasia, joten palataan siihen ehkä vähän myöhemmin.

Tosiaan, keskustelumme päätteeksi uskalsin paljastaa Joonakselle, että tulisin lähtemään seuraavana aamuna sairaalaan osastohoitoon. Päätös ei todellakaan ollut helppo, ja puntaroin sen kanssa monta monituista kerta suuntaan ja toiseen, ennen kuin lopulta uskalsin lyödä asian lukkoon. Pojan sanat saivat minut tajuamaan, etten voisi enää jatkaa itseni kiusaamista jatkuvalla syömättömyydellä, ellen sitten haluaisi päätyä mullan alle ennen omia aikojani. Tahdoin vanhan elämäni takaisin ja tiesin, että se onnistuisi vain ja ainoastaan silloin, jos uskaltaisin kohdata pelkoni.

——

Täällä sitä nyt sitten ollaan, nuorisopsykiatrisella osastolla hankkimassa sitä vanhaa elämää takaisin. Tai ollaan oltu itseasiassa jo pidemmän aikaa, sillä elämme tätä nykyä tosiaan maaliskuuta, ja kevät tekee jo tuloaan kovalla vauhdilla. Ei minulla silloin joulukuussa tänne tullessani ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan aikaa täällä oikein viettäisin, tai millaista vuoristorataa toipumiseni tulisikaan olemaan. No, nyt kun olen karttanut kokemusta sen asian tiimoilta jo useamman kuukauden ajan, on minulla teille jotain kerrottavaakin.

Ensimmäiset viikot olivat yhtä helvettiä. Päivät kuluivat lähinnä itkiessä ja vessassa ravatessa, sillä halusin alituiseen päästä tarkistamaan peilistä, paistoivathan kylkiluuni varmasti edelleenkin kilometrin päähän. Olin aivan hermoraunio, sillä en saanut öisin nukuttua kaiken päivän aikana kasaantuneen ahdistuksen sekä jäätävän koti-ikävän seurauksena. Ajatukseni olivat myös erittäin itsetuhoisia, josta huolestuneet hoitajat päättivät vauhdittaa pääsyäni psykiatrin arvioitavaksi. Hänelle juteltuani sainkin kuulla, että ahdistuneisuushäiriön -johon anoreksiakin muun muassa luokitellaan- lisäksi minulle oltiin diagnosoitu myöskin vaikea masennus. Sain reseptin niin uni- kuin mielialalääkkeisiinkin, ja aloitin niiden popsimisen oikeastaan saman tien. Uniongelmat lievenivät kuin seinään, ja muutaman päivän kuluttua mielialanikaan eivät heitelleet laidasta laitaan enää ihan niin dramaattisesti. Siitäkään huolimatta en kuitenkaan nauttinut olostani osastolla, vaan halusin edelleen vain kotiin.

Päivän ruokailut koostuvat viidestä ateriasta, joiden syömiseen on varattu ainaa noin puoli tuntia. Ruokailun jälkeen on pidettävä vielä puolen tunnin lepo, jonka aikana ei saa esimerkiksi käydä vessassa tai tehdä oikeastaan mitään muutakaan ylimääräistä, sillä tarkoituksena on vain olla ja antaa ruuan sulaa rauhassa. Tällä tietenkin pyritään estämään kaikenlainen ei-toivottu käytös, kuten vatsan tyhjentäminen oksentamalla tai jumppaaminen kalorien kuluttamisen toivossa. Vaikka olinkin päättänyt parantua ja kääntää elämäni kohti parempaa suuntaa, pisti sairaus mielessäni vielä niin hanakasti vastaan, ettei syömisestä meinannut tulla yhtään mitään. Puoli tuntia ei millään meinannut riittää lautasen tyhjentämiseen, ja aterioiden jälkeinen ahdistus oli jotain niin hirveää, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla.