Hold On To Hopeless

10.

Selvisin jossain vaiheessa kotiin, ja koko loppupäivä oli aivan kamala. Makasin vain sikiöasennossa sängylläni ja itkin, kun vatsaani koski ja voin pahoin. Kroppani lisäksi mieleni meni aivan sekaisin. En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon. Olin niin ahdistunut, että jouduin taas turvautumaan itseni satuttamiseen.

Nyt on jo seuraavan päivän aamu. Fyysisesti voin jo ihan hyvin, enää ei okseta ja kivutkin ovat hävinneet. Mutta se henkinen puoli..
Mielessäni myllertää edelleen aika lailla, enkä usko sen hellittävän vielä tänäänkään. Koulu alkaisi pian, mutta joudun jäämään kotiin. En mitenkään pysty menemään ihmisten ilmoille tässä tilassa, ei siitä tulisi mitään. Laitoinkin jo ryhmänohjaajalleni viestiä, jossa kerroin jääväni kotiin, sillä olen hieman kipeä. Selitykseni meni kuin menikin läpi, ja sain itselleni pari päivää vapaata. Toivottavasti ehtisin siinä ajassa saada pääni edes jotenkin kuntoon.

——

Miten yhteen päivään voikaan mahtua näin paljon eri tunteita? Sain varmaan viisi itkukohtausta päivän aikana, milloin mistäkin syystä. Heikkoina hetkinä mieleni teki myös soittaa Joelille ja kertoa, millaisen sotkun viaton kännipanomme onkaan saanut aikaan. Onnistuin kuitenkin onneksi hillitsemään itseni, ja jätin soittamatta. Olisin vain nolannut itseni sanomalla kaikkea mitä sylki suuhun tuo, enkä muutenkaan usko, että poikaa olisi edes kiinnostanut koko asia.

Ainiin, kirsikkana kakun päällä mainittakoon vielä se, että isäni päätti soittaa minulle juuri tänään, ehkä maailman huonoimpaan aikaan. Päätin kuitenkin vastata hänelle, vaikkei olisi huvittanut. Välimme kun eivät nykyisin ole mistään parhaasta päästä.

Vanhempani siis erosivat, kun olin noin 10-vuotias. Isä oli rakastunut toiseen naiseen, ja muutti eron jälkeen hänen luokseen Helsinkiin, jättäen minut äidin kanssa kahdestaan. Ei siinä mitään, pärjäsimme kyllä ihan hyvin ja viihdyin äidin luona. Ikävöin silti isää aina välillä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin muutaman vuoden ajan, kunnes elämämme mullistui melkoisesti äidin sairastuessa syöpään minun ollessani 12. Hoidot aloitettiin heti, mutta niistä ei tietenkään ollut enää apua, sillä sairaus oli ehtinyt edetä jo niin pitkälle. Äiti siis menehtyi myöhemmin samana vuonna, juuri ennen kuin ehdin täyttää 13. Jäin siis käytännössä orvoksi, sillä isän uuden naisystävän määräyksestä en ollut tervetullut heidän luokseen asumaan. Niinpä minut sitten lykättiin kiireelliseen sijoitukseen, ja onnistuin saamaan sijaisperheen juuriennen kuin kesäloma loppui, ja aloitin yläasteen.

Mitä sijaisvanhempiini tulee, voin ihan rehellisesti sanottuna kertoa, etten vihaa ketään muita ihmisiä yhtä paljon kuin heitä. En edelleenkään ymmärrä, miksi he ikinä ottivat minut luokseen, kerta eivät aikoneet rakastaa minua, tai tarjota tarvitsemaani tukea äidin menetyksen jälkeen. Olin juuri tulossa teini-ikään ja aloitin yläasteen täysin uudessa koulussa  ja vieläpä vieraalla paikkakunnalla. Aikuisen tuki olisi todellakin ollut tarpeen, mutta minäpä en sitä koskaan saanut. Tänäkin päivänä edelleen jatkuva alamäkeni alkoi juuri noihin aikoihin. Sijaisvanhempiini liittyy vielä paljon pahempiakin asioita, mutten jaksa avautua niistä juuri nyt.

——

Istun matematiikanluokassa odottamassa tunnin alkua. Ryhmänohjaajan kanssa sopimani luvalliset poissaoloni loppuivat eilen, joten nyt on taas aika palata koulun penkille.

"Milena!" Kuuluu iloinen hihkaisu luokan edestä.

"Ai moi." Hymähdän, kun kuusipäinen poikaporukka marssii luokseni luokan perälle ja änkeää istumaan ympärilleni.

"Missä sä oikei olit?" Niko kysyy.

"Tulin maanantaina vähä kipeeks nii jäin himaan lepäilee pariks päiväks." Kerron. Tämä oli jo kolmas kerta kun valehtelen noille vähän ajan sisään. Tälle pitää tulla loppu.

"Ainii ku sait niitä ihme kramppeja sillon koulun jälkeen." Joonas muistaa.

"Siis tiiäks sä tosta jotenki enemmänki vai?" Aleksi kiinnostuu.

"Me satuttii Porkon kans olemaan vielä musaluokassa Milenan kaa ku sitä alko kai sattuu mahaan tai jotain. Ei me muuta tiedetä." Olli kertoo.

"Aa okei. No mut ooks nyt kunnossa?" Joel huolehtii.

"Joo, oon nyt taas ihan fine. Se meni ohi kyllä aika nopeesti." Vastaan, jonka jälkeen opettaja ilmaantuukin luokkaan.

——

Kävimme juuri syömässä, ja seuraavaksi meillä onkin alkamassa hyppytunti.

"Hei venatkaa tässä aulassa, käyn nopee viemässä pari kirjaa kaappiin nii voidaan sen jälkeen keksii jotain tekemistä." Sanon aulassa istuville pojille.

"Mitä helee?" Mietin ääneen, kun käytävää pitkin kävellessäni huomaan kaappini oven olevan vuorattu erivärisillä muistilapuilla.

"Heheh tosi hauska läppä jätkät." Sanon, mutta ilmeeni vakavoituu kuutenkin pian, kun alan lukemaan lappuihin kirjoitettuja tekstejä:

"Huomiohuora"

"Ruma"

"Läski"

"Vitun lutka"

Kyyneleet kipuavat silmiini, kun käyn lappujen sisältöä läpi. Perun sanani, tämä ei kyllä ole poikien tekosia. He ovat välillä idiootteja, mutta en usko heidän kuitenkaan haluavan pahaa minulle.

"Ei taas tätä.." Kuiskaan hiljaa itsekseni, kun yläasteaikaiset muistot palautuvat mieleeni. Juoksen käytävän poikki tyttöjen vessaan, ja lukittaudun yhteen vessakopeista.

Nyt kun kukaan ei voi nähdä, annan kyynelille luvan tulla. Eikö tämä painajainen lopu vieläkään? Miksi ihmiset ottavat aina juuri minut silmätikukseen? Mitä ihmettä olen oikein tehnyt niin väärin, että kaikki alkavat kiusata aina juuri minua?

"Hei Milena, mikä sulle tuli?" Kuuluu Ollin huolestunut ääni oven takaa.

"Mee pois!" Huudahdan itkunsekaisella äänellä. En halua kenenkään näkevän minua tällaisena.

"Mitä vittua?! Kuka saatanan ihmispaska tekee tämmöstä?" Säikähdän, kun kuulen Nikon huutavan käytävällä. Hän varmaan huomasi kaapinovessani olevan taideteoksen.

"Milena, me tullaan nyt sinne." Joonas ilmoittaa avatessaan vessan oven, ja pojat astuvat sisään.

"Missä sä oot?" Poika kysyy sitten.

"Täällä.." Niiskaisen kun tulen pois vessakopista.

"Heii, älä itke." Niko sanoo halatessaan minua. No se on helpommin sanottu kuin tehty.

"Onks sulla mitään käsitystä siitä, kuka ton takana vois olla?" Joel miettii.

"Ei.." Mumisen Nikon rintaa vasten, vaikka tiedän kyllä tasan tarkkaan, kuka on tästä vastuussa. Ilona on vihannut minua alusta asti, joten hänellä on ihan varmasti näppinsä pelissä tässäkin. En kuitenkaan aio kertoa sitä pojille, siitä syntyisi vain turhaa draamaa. Vaikka kuinka inhoaisin Ilonaa, en silti halua rikkoa Nikon parisuhdetta. En ole sellainen. Sitä paitsi uskon, että suhde hajoaa varmaan ihan pian muutenkin, kunhan poika tajuaa millainen hänen tyttöystävänsä oikein on.

———