Hold On To Hopeless

29.

Juoksen niin pitkään, kunnes en jaksa ottaa enää askeltakaan. Siihen ei kyllä mene kauaa, nimittäin tämän riutuneen ja aliravitun kehon olemattomilla energiavarastoilla ei kovin pitkälle pötkitä. Pysäytän vauhtini jonkun yksinäisen penkin kohdalle, ja istahdan sille haukkoen henkeä. Sydämeni jyskyttää tuhatta ja sataa, tunnen sen pamppailun kurkussani saakka. Tilanteeni huomioon ottaen on oikeastaan ihme, että se jaksaa vielä lyödä äskeisen urheilusuorituksen jälkeen.

Hetken hengähdettyäni tajuan katsella ympärilleni. Olen näköjään juossut yhteen kotini lähistöllä olevaan pieneen puistoon. Paikka on ihan kaunis, vaikka luonto onkin päässyt hieman revähtämään ihmisten unohdettua puiston olemassaolon. Minua se ei kuitenkaan haittaa, joten nyt kun olen kerta eksynyt tänne, voin rauhassa koota ajatuksiani ja nauttia hetken aikaa tästä raikkaasta syysilmasta.

——

Hetkinen seis, kävikö Ilona tosiaan minuun käsiksi? No kyllä vain, ja jomottava tunne sekä punainen jälki poskellani ovat eläviä todisteita tapahtuneelle. Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin väkivaltaisuuden lisäksi tyttö myönsi täysin kirkkain silmin olevansa Instagram-kuviini tulleiden lukuisten ilkeiden kommenttien takana. Kirsikkana kakun päällä ovat kuitenkin kaikki ne sanat, jotka satuttivat ehkä jopa kasvoilleni kohdistunutta iskuakin enemmän.

"Mitä vittua sä täällä vielä teet? Sunhan piti tappaa ittes!"

"Mä en haluu nähä sun rumaa naamaas täällä enää huomenna, onko selvä?"

"Painu nyt jo vittuun mun silmistä!"

Ilonan kommentit kaikuvat päässäni, eivätkä takuulla ole lähdössä sieltä ihan helpolla. Tiesinhän minä tytön olevan täysin sekaisin päästään, mutta nyt hän meni jo liian pitkälle. Olen tähän asti kestänyt kaikki tuon kiukuttelut ja raivonpurkaukset, mutta tässä kohtaa minullakin tulee raja vastaan. Tyttö on tempuillaan onnistunut ajamaan minut siihen pisteeseen, että olen tosissani alkanut ajatella sitä niin kutsuttua helppoa pakotietä saadakseni päätöksen tälle painajaiselle.

Onhan se helppoa purkaa omaa pahaa oloaan toisiin, kaikkihan sen tietävät. Ilona tuskin ymmärtää tekojensa vakavuutta, eikä taatusti ole ajatellut niiden mahdollisia seurauksia. Joo, onhan se "tapa ittes" -kommentti takuulla hulvattoman hauska letkautus siihen asti, kunnes se muuttuu viattomasta läpänheitosta ihan totiseksi todellisuudeksi. Sitä ei tulekaan kovin usein mietittyä. Mitäs sitten olisi tapahtunut, jos Joonas ei olisikaan herännyt yölliseen soittooni ja tullut pelastamaan minua? Olisiko Ilona pystynyt elämään itsensä kanssa tajutessaan olevansa syyllinen kuolemaani? Olisiko tyttö siinä vaiheessa tajunnut lopettaa kiusaamisen ja hakea apua ongelmiinsa, vai olisiko tuo vain valikoinut kohteekseen jonkun toisen minun kuoltuani? Sitä en tiedä, enkä oikeastaan uskalla edes lähteä ajattelemaan asiaa sen enempää.

——

Havahdun ajatuksistani, kun tunnen olevani kylmissäni. Kauankohan oikein olen mahtanut istua tässä?

"Kakskytviis yli kakstoista." Sanahdan ääneen, kun tarkistan kellonajan puhelimestani.

Puolen tunnin päästä alkaisi seuraava tunti. Yllättyneitä tuskin on kovinkaan monta jos kerron, että aion jättää menemättä. Joo tiedän, että lintsaaminen on typerää ja vastuutonta. Aiheutan itselleni vain turhia poissaoloja, ja opiskeluni kärsivät niiden takia. Mutta arvatkaas mitä ystävät rakkaat, ei jaksa kiinnostaa vittuakaan. Kun vaakakupissa vastakkain painottelevat oma hyvinvointini ja koulunkäyni, on minulle siinä vaiheessa aivan yhdentekevää pääsenkö muutamalta kurssilta läpi vai en. Ilona ei tule pilaamaan elämästäni enää yhtään ainuttakaan päivää, sen päätän tässä ja nyt.

Nousen seisomaan ja sujautan kylmästä kangistuneet, sinertävien kynsien koristamat käteni nahkatakkini taskuun. Vetäisen vielä hupparin hupun päähäni lämmikkeeksi, jonka jälkeen lähden lampsimaan kotia kohti tupakka huulieni välissä. Vastaani tulee muutama sauvakävelyllä oleva, arviolta kuudenkympin paremmalle puolelle ennättänyt mummo, jotka jäävät tuijottamaan minua hyväksi toviksi suu ammollaan. Olen minäkin kyllä varsinainen tulevaisuuden toivo.

——

Hätkähdän hereille, kun ovikelloani rämpytetään niin kovalla syötöllä, että se sanoo varmaan itsensä irti seuraavan painalluksen tullen. Kuka minua nyt noin kovasti kaipailee?

"Joojoo vittu, mä tuun!" Huudahdan, kun nousen ylös sohvalta ja suuntaan kohti eteistä.

Avaan asuntoni oven, ja rappukäytävässä minua odottaa kuusipäinen poikalauma. Jahas, mikähän mahtaa olla syynä tälle erittäin odottamattomalle ylläysvierailulle?

"Mikä sulla oikein kesti?" Joel kysyy astuessaan sisälle kuin omaan kotiinsa.

"No mä olin nukkumassa ennen ku eräät nimeltä mainitsemattomat päätti tulla kylään." Vastaan tuolle. Joudun perääntymään eteisestä, sillä loputkin pojat päättävät ängetä itsensä sisälle yhtä aikaa.

"Mitä te muuten teette täällä?" Kysyn sitten.

"Sua ei näkyny musantunneilla tai bänditreeneissä. Et jätä niitä ikinä väliin."
Olli kertoo riisuessaan kenkiään.

"Nii me sit huolestuttiin ja haluttiin tulla tarkistaa et oot kunnossa. Tässä ku on ollu nyt vähän kaikenlaista nii haluttiin varmistaa." Joonas täydentää kaverinsa selitystä.

Niin, nuo ovat kyllä aivan oikeassa. Musiikki on minulle kaikki kaikessa, enkä ole missannut yhtä ainuttakaan musiikkilinjan tuntia, Blind Channelin treeneistä puhumattakaan. Tänään kuitenkin tapahtui sen verran ikäviä asioita etten enää pystynyt palaamaan koululle, kuten te jo tiedättekin. Pojilla ei sen sijaan ole harmainta aavistustakaan tapahtuneesta.

"Niih, tänään ne tais nyt jäädä väliin. Tässä on nyt tapahtunu vähän sellasia juttuja, joista teidän ois ehkä ihan aiheellista tietää." Sanon sitten, ja viiton noita tulemaan perässäni olohuoneeseen.

Istahdan sohvalle ja huokaisen syvään. Kerään rohkeutta tulevaan koitokseen, jotta uskallan aloittaa puhumisen. Poikien on aika kuulla yksi suurimmista salaisuuksistani.

———