Finally&Forever

1. "Tuutko tänään vielä parkeille?"

Niko

Istun kemian tunnilla täydessä, viemäriltä lemuavassa luokassa. Koekin olisi tulossa ensi viikolla, muttei siltikään kiinnosta kuunnella.

Olen yhdeksäs luokkalainen poika, Niko Lavila. Käyn Kiirunankummun yläastetta. Hiukseni ovat vaaleanruskeat ja silmäni tyhjän ruskeat. Olen se jätkä, joka ei millään tasolla erotu joukosta ulkonäöllisesti. Monestakin syystä.

Jos nyt seisoisin ainakin kaksi metrisen fyken opettajan paikalla taulun edessä, näkisin 21 henkisen luokkani.

Muita mielellään pomotteleva Veera, vähän väliä jotain huuteleva Lilja, Hikke Aava, hiljainen Julia, hyvä kaveri Ville, yksi parhaista kavereista luokaltani Samuel, Lunan ystävä Hanna, huomiota jatkuvasti hakevat Emma ja Tiia, lipputanko Eerik, toinen lipputanko Annu, homoksi leikillä nimitetty, mutta silti mukava Rasmus, viisasteleva Akusti, pick me girl, äänekäs ja yksinkertaisesti ihan vitun ärsyttävä Aada, ala-asteelta tuttu Vilma, ex säätöni Emmi, minä, hitusen säälittävä ja kiusatuksi tullut Laura, luokan naurattaja Hugo, paras kaverini Eemil ja semi -etenkin poikien keskuudessa- suosittu, mutta tällä hetkellä tietojeni mukaan varattu Sofia.

Luokkani on ihan kiva, joskus siitä saatan jotain valittaa, mutten kovin usein.

Eemilistä vielä: Olemme olleet samalla luokalla ja parhaita ystäviä eskarista lähtien. Hän on suosittu ja varmasti koko kylä on tietoinen tämän olemassaolosta. Tyttöystäviä on ollut monia, mutta hän ei siltikään ole se stereotyyppinen ja kusipäinen fuck boy, joihin kohtaa melkein jokaisessa kliseisissä nuorten elokuvassa. Hän on hyvä tyyppi, ja siitä hänen suosionsa todennäköisesti kumpuaakin.

Selailen puhelintani pöydänkannen suojissa.

Istun toiseksi takimmaisessa rivissä, joten yleensä en jää opettajan katseen alla kiinni. On tosin ne muutama haukansilmän omaava tyranni, jotka tuntuvat huomaavan jokaisen koulun alueella tapahtuvan -muuten huomiotta jätetyn- sääntörikkomuksen jo muutaman kilometrin etäisyydeltä.

Vilkaisen puhelimeni kelloa ja se näyttää neljäätoista vaille kymmentä. Muutama minuutti eteenpäin tarkoittaisi ensimmäisen tunnin pian päättyvän. Alan pikkuhiljaa pakata kirjaani reppuun ja muut seuraavat esimerkkiä. Näin se aina menee. Hetki ennen tunnin loppumista joku vain aloittaa tavaroiden kasaamisen ja kaikki muut pitävät tätä lupana toimia samoin.

Kemian opettajamme on myös melko rento, eikä täten siis kiinnitä asiaan paljoa huomiota muistiinpanoista ja tulevasta kokeesta kertoessaan.

Kaikki ovat jo puoliksi jaloillaan valmiudessa ryntäämään luokasta, kun kello näyttää yhtätoista vaille. "No menkää nyt sitten", Tero huokaisee lopulta periksiantavasti.

Nappaan lippalakkini pöydältä ja työnnän sen suoraan päähäni. Eemil takapulpetista tekee samoin ja lähdemme perätysten luokasta.

Kuukausi tai pari ennen ja jälkeen kesälomaa on outo tunne mennä pakollisilla ulkovälitunneilla ihan vapaaehtoisesti ja ajallaan ulos. Talvisin kovilla pakkasilla norkoillaan sisällä niin pitkään, kunnes välituntivalvoja tulee pää punaisena paimentamaan kaikki ovesta ulos kärvistelemään.

Mutta nyt lumi on jo sulanut ja aurinkokin uskaltautuu näyttäytymään pilviverhonsa takaa. Asfalttinen yläasteen piha on vielä täynnä hiekoituskiviä ja roskaa talven jäljiltä. Kuolleet ruohontupsut ovat kellertäviä ja pihan reunoille litistyneitä.

Istahdan pari metriä pitkälle penkille ja Eemil tulee kohta perässä huikaten samalla heipat jollekin, jolle on pysähtynyt vaihtamaan pari sanaa matkallaan luokseni. Kaivan taas puhelimen taskustani ja selailen instagramia ehkä jonkun hauskan meemin toivossa. Samalla odottelen pihalle tulevan enemmän porukkaa ja niitä joitain kavereita, joiden puheita kuunnella.