Love Of Mine<3 (Joel Hokka)

1.

Astuin ulos ratikasta ja vedin keuhkot täyteen raikasta syysilmaa. Ahh..syksy. Yksi lempi vuodenajoistani. Olin aina rakastunut sitä. Sitä miten illat alkoivat hämärtyä nopeammin, ja ilmat viiletä. Ei ollut liian kuuma, muttei ihan tappo kylmäkään. Oli sopiva, juuri sellainen villapaita keli. Rakastin sitä miten sai alkaa sytyttelemään syysiltojen pimeydessä kynttilöitä sekä tunnelmavaloja, ja katsoa vaikka Harry Potterit. Omat kaikkienaikojen suosikki leffani. Sitä miten tuli syyssateita ja myrskyjä. Rakastin niin paljon niitäkin. Ja puhumattakaan siitä miten upealta luonto näytti syksyisin. Tai siis että vaikka luonto teki hidasta ja varmaa kuolemaa, mutta oli silti kauneimmillaan. Ainakin omasta mielestäni.

Ehkä vähän synkkää, mutta toisaalta taisin itsekin olla aivan yhtä synkkä. Tai siis olin ihan normi siinä missä muutkin, mutta ehkä olin vaan kokenut vähän rankempia. Ja päästänihän olin aivan totaalisen vialla. Lopettaa nyt syöminen sen takia etten näyttänyt tarpeeksi hyvältä. Olin siis sairastanut syömishäiriötä. Ja ehkä pientä masennustakin siinä sivussa, ja huumorinihan oli aivan täysin pelkästään mustaa ja kovin ironista, mutta muuten olin oikein aurinkoinen persoona. Ei ne asiat pääni sisällä ehkä vieläkään täysin kunnossa olleet, mutta parempaan päin. Olihan ollut aika jolloin en noussut sängystä muualle kuin töihin. Ennen pitkää sain sieltäkin pakkolomautuksen kun hommat ei oikein sujuneet. Sen jälkeen en enää tehnytkään mitään. En syönyt, käynyt ulkona, peseytynyt, nauttinut mistään, tai edes vessaan en noussut kovin usein. Kuntoni huonontui päiväpäivältä enemmän ja aloin kadottaa itseni täysin siihen kamalaan kaaokseen päässäni.

Mutta onneksi minulla oli niinäkin hetkinä ollut parasystäväni. Isla, yksi niistä harvoista joka oli ollut tukenani,  porukoitani lukuun ottamatta. Hän oli siivonnut puolestani, kuunnellut, auttanut ja tsempannut silloin kun en itse mihinkään kyennyt. Olin hänelle siitä kaikesta ikuisesti kiitollinen ja velkaa. Hänen ja äitini ansioista olin aloittanut terapiankin. Siellä olin käynyt jo muutaman vuoden puhumassa syömishäiriö ajoistani, itsetunto ongelmistani, lapsuudestani ja oikeastaan ihan kaikesta.

Sinne olin itseasiassa matkalla nyttenkin. Tai ihan ensin minun piti käydä palauttamassa Islalle tämän lainaama laturi. Sen jälkeen menisin taas puhumaan terapeutilleni kaikesta mahdollisesta. Olin käynyt useammilla terapeuteilla, mutta tämän hetkiseni, Suvi oli maailman paras. Olin käynyt hänen vastaanotollaan melkein puolisen vuotta, ja hänen seurassaan puhuminen oli vain paljon helpompaa, jotenkin osasin vain olla vapautuneempi. Hän oli tosiaan hyvä työssään.

Saavuin Islan kerrostalon eteen ja astuin sisälle. Talo oli aika vanha ja aika korkea, mutta todella kiva talo asua.
Kävelin hissille ja tilasin sen ykkös kerrokseen. Jäin odottelemaan sen saapumista ja otin puhelimeni taskusta vilkaistakseni kelloa. 13.24, ehtisin siis hyvin.
Pian hissi saapuikin ja astuin sisään. Ovet olivat juuri sulkeutumassa kunnes kuulin mies äänen huutavan käytävästä "pidätkö ovet auki". Työnsin käteni nopeasti ovien väliin ja ovet aukesivat.
Mies hölkkäsi paikalle ja astui hissiin.
"Kiitti" tämä läähätti.
"Eipä mitään" hymyilin ja tein tälle tilaa, sillä hissi ei ollut kovin tilava. "Mikäs kerros?" kysyin ja katsoin tätä kysyvästi. "7." Hän vastasi ja nyökkäsin. Painoin nappia ja hissi lähti kipuamaan ylöspäin.

Katselin miestä sivusilmällä arvioiden tämän ulkonäköä. Aika pitkä, ehkä lähempänä paria metriä. Rakenteeltaan hoikka, pitkät vaaleat olkapäille ulottuvat sotkuiset hiukset, musta nahkatakki, paita ja revityt farkut sekä aurinkolasit. Ainoa poikkeus mustasta vaatetuksesta oli puoliksi mustat ja puoliksi valkeat converse kengät.
"Mikäs hymyilyttää?" tuo kysyi.
"Ei kun mietin vaan et häikäseeks kun noi lasit päässä.." vastasin nopeasti tälle. En edes tajunnut hymyilleeni ja nyt hieman nolotti. Onnekseni tuo vain naurahti vastaten..
"

No pitäähän nää nyt päässä pitää kun sä oot noin häikäisevä" hän hymyili.

Hymyilin jotain ujon ja hämmentyneen sekoitus hymyä ja käänsin katseeni maahan. "No ei vaa, karseet silmäpussit. Siks mää näitä pidän" hän sanoi ja nosti lasit otsalleen.
"Ymmärrän.. " naurahdin ja nostin katseeni häneen. Wou..tottakai hänellä oli maailman kauneimmat silmät. Eikä niistä silmäpusseista ollut tietoakaan. Kirkkaan siniset silmät. Oma pieni henkilökohtainen heikkouteni miehissä. Pakotin kääntämään katseeni taas alas jotten vain creepysti tuijottaisi hänen silmiään loppuajan.

Yhtäkkiä hissi alkoi nitistä ja kolista josta seurasi hirveä heiluminen ja ilmeisesti pienoinen pudotus. Polveni notkahtivat ja koitin epätoivoisesti saada tukea ihan mistä vaan. Kamppailimme molemmat pystyssä pysymisen kanssa ja lopulta tunsin kuinka tuo vetäisi minut itseensä kiinni ja otti samalla seinästä tukea.
Lopulta hissi pysähtyi ja valo pimeni.
"Ei vittu.." huuliltani karkasi ja irrottauduin tuosta miehestä.
"

Ooksä ok?" hän kysyi sytyttäen samalla puhelimen taskulampun meille valoksi.

"Joo oonmä.." vastasin kaivaen myös oman puhelimeni lisävaloksi.
"Ollaan sitten vissiin jumissa" hän totesi valaisten hissiä.
"Mitä ilmeisimmin joo.. siis kuinka mun tuuria jäädä nyt hitto hissiin randomin kanssa jumiin just kun pitäis olla jossain..." manasin hänelle.
"Mmhmm.. kokeiletko niitä nappeja? Vaikka sitä hälytys nappii tai iha mitä vaa." hän ehdotti. Aloin kokeilla eri nappeja saamatta niissä kuitenkaan  minkäänlaista reaktiota aikaan.
"Kun ei mulla ainakaan oo kenttää että vois soittaa johki." hän totesi.
"Ei mullakkaan, eikä nää napitkaan toimi.." huokaisin. "Ooksä varma? Kokeile vielä." hän pyysi.
Yritin uudestaan, ja tällä kertaa painoin hälytysnappulaa niin kauan kunnes puhelu yhdisti. Mies ääni vastasi meille ja selitimme tilanteen. "Hetki menee, se hissi on jäänyt jumiin kerrosten väliin mutta kyllä teidät sieltä pois saadaan." ääni puhelimesta kertoi. "Juu kiitos. Me odotellaan." vastasin ja puhelu sulkeutui. "No mut sehän on ihan helvetin hienoa.. jäädään sitten tänne vissii jokskin aikaa" hän totesi
Lysähdin lattialle istumaan ja sain hänetkin lattialle seurakseni.
"Kyllä me tästä selvitään jotenkin" hän sanoi lempeästi. Katsahdin noihin sinisiin silmiin ja nyökkäsin. Sitten ei auttanut muu kuin odotella..
"Oon muuten Joel." hän totesi yhtäkkiä hiljaisuuden keskelle. Katsahdin häneen ja tartuin tuon ojentamaan käteen. "Sofia." vastasin hymyillen. Joelin käsi tuntui mukavan lämpöiselle. Siinä me vain istuimme käsikkäin toistemme silmiin katsoen ja hymyillen kuin mitkäkin idiootit. Naurahdimme ja irrotimme kätemme toisistaan.

Jokin ajan kuluttua valot syttyivät ja hissi nytkähti liikkeelle. Katsoimme molemmat odottavasti hissin ovia. "Vapaus koittakoon." Joel totesi. "No jo oli aikakin.." ähkäisin noustessani ylös likaiselta lattialta. "Mut hei tiiätkö oon ihan ilonen et jäin tänne jumiin just sun kanssa." Joel virnisti. "Tai et ainakin juttu luisti kivasti." hän jatkoi. "Samat sanat." sanoin hymyillen. Vihdoin ovet avautuivat ja vaikkei tilanne nyt niin kamala ollutkaan pieni helpotuksen tunne tulvi sisääni. "Naiset ensin." Joel sanoi ja teki tilaa minulle. Kiitin ja astuin ulos. Kiitin myös huoltomiehiä ja lähdin kohti portaikkoa, sillä tuota kuolemanluokkua en käyttäisi enää ikinä. "Sofia!" Joel huudahti takaani. Käännähdin kannoillani ja katsoin häntä. "Oli oikeesti mukava saada tutustua suhun." hän hymyili ja heilautti kättään hyvästiksi. "Niin suhunkin." vastasin ja heilautin kättäni takaisin. Katsoimme toisiamme vielä pienen hetken molemmat vaan hiljaa hymyillen kunnes päätin jatkaa matkaani.