Love Of Mine<3 (Joel Hokka)

22.

Ja niin tammikuun viimeinen viikko käynnistyi. Vuoden ensimmäinen kuukausi olisi melkein ohitse, mikä meinasi Joelin lähdön uhkaavaa lähenemistä. Aika kului nopeasti arkisia juttuja tehden. Liian nopeasti... Lähinnä se meni töissä. Eipä tässä nyt muuta ollutkaan.

Joel oli innoissaan tulevasta kiertueesta, jonka myös korona tilanne näyttäisi kaikkien yllätykseksi sallivan. Tuo vietti aikaa aina vain enemmän jätkien kanssa studiolla, niska limassa töitä tehden, koska kaikki oli kuulemma vielä aivan kesken.

Ja se kaikki tuntui stressaavan toista kovin paljon. Ja se kyllä näkyi. Joel oli kokoajan väsynyt ja ärtynyt. Päivät venyivät pitkiksi, ja yö unet olivat vähäisiä. Silti hän ei suostunut lepäämään edes pientä hetkeä. Ja koska Joel oli kokoajan ärtynyt, tunnelma kotona oli joskus aika kireähköä..
Koitin antaa Joelille kaiken sen tarvitseman tilan ja ajan parhaani mukaan, mutta ei me silti vältytty pieniltä sanaharkoilta.

Suoraan sanoen Joelin jaksaminen huolestutti mua aika paljon. Vaikka toinen oli ihan innoissaan ja odotti kiertuetta maailman eniten, silti hän stressasi tätä kaikkea paljon.
Nyttenkin tuo istui keittiönpöydän ääressä, ja tuijotti keskittyneesti läppärin ruutua, aina välillä itsekseen kiroten. Ihme kyllä, tänään se oli jopa ihan kotona, eikä jossain muualla.

Istahdin Joelia vastapäätä nojaten leukani kämmeniäni vasten. "Kuule Joel..?" totesin mietteliäänä. "Mm.." tuo murahti. "Pitäiskö sun pitää viikonloppu vapaata? Tehtäis jotain.. mentäis vaikka mökille, nii saisit levättyy säkin hetken?" ehdotin. "Emmä kerkee.. kiva idea, toteutus ei onnistu." hän vastasi lyhyesti nostamatta katsettaan ruudusta. "Mut ei me olla tehty pitkäänaikaan mitään. Ja sun pitää levätä." jatkoin tiukasti. "En mä kerkeä." "Mut täytyyhän sun."

Joel nosti katseensa ruudulta ja hautasi kasvonsa käsiinsä. "Mitä kohtaa sä et nyt tajua? Mä en kerkeä! Vajaa kuukaus, ja mun pitäis olla kiertämässä Amerikkaa, niin sori ettei mökki viikonloput nyt oo ihan prioriteetti ykkönen!" Joel tiuskahti. "Ei tarviikkaan olla, mut sun hyvinvoinnin tulis olla! Millon viimeks oot nukkunu hyvin, tai syöny kunnolla, tai käyny ulkona, tai nähny muitakin ihmisiä ku jätkiä? Tai sulkenu ton saatanan läppärin, tai jättäny työhommat hetkeks rauhaan?" protestoin tiuskien takaisin. "Älä jankuta nyt! Mulla ei oo mitään hätää, ja nää hommat on pakko tehä. Älä puutu kun et tiiä mistä puhut!" Joel ärähti.

Nyt mäkin aloin ärsyyntyä todenteolla. "No anteeks kauheesti että välitän sun hyvinvoinnista. Tai et haluisin vaikka nähäkkin sua muullonkin kun keskellä yötä, tai läppärin takaa!" sanoin jo melkein huutaen. "No ala nyt marttyyrikski vielä! Yhyy nyyh, mun poikaystävä ei kerkee roikkua mussa joka saatanan sekunti! Pitää varmaan vetää ranteet juustohöylällä auki, ja itkee silmät päästä tän takia niin helpottaa, koska se on mun ratkasu asioihin!" Joel huusi nousten pöydästä, ja häviten keittiöstä.

Jäin pöytään istumaan tyrmistyneenä, raivon voimistuessa sisälläni. "Siis anteeks mitä sä sanoit?!" huusin takaisin, tuon perään juosten. Joel kiskoi eteisessä takkiaan päälle ja oli jo kengät jalassa. "Mitä sä sanoit...?" toistin kysymyksen hiljempaa, mutta tiukasti. "En mitään.." Joel tiuskaisi, ja nappasi avaimet pöydältä. "Miks sä noin sanoit..?" kysyin nyt vain pettyneenä. Joel seisahtui ovelle selkä muhunpäin. Seisoimme molemmat hiljaa, odottaen toisen sanovan jotain. "Meen studiolle. Älä oota takasin." Joel totesi kylmästi. "Mitä älä oota takasin? Et nyt mene minnekkään, ku selvitetään tää!" käskin epätoivoisesti. Joel kuitenkin avasi oven ja astui rappuun. "Joel!! Et mene nyt!" huusin sulkeutuvalle ovelle.

Jäin tuijottamaan juuri kiinni paiskautunutta ovea raivon vallassa. En voinut uskoa että tää oli eskaloitunut tähän pisteeseen. Tai että Joel oli juuri käyttänyt mun menneisyyttä mua vastaan. Enhän mä ollut tehnyt itselleni mitään enää melkein muutamaan vuoteen.