Love Of Mine<3 (Joel Hokka)

30.

Viimeistelin meikkini punaisella huulipunalla. Pettämätön klasikko. Sopii kaikkeen ja näyttää aina hyvältä. Laitoin sen takaisin meikkilaukkuuni, ja tarkistin puhelimesta kellon. Mulla oli vielä reilusti aikaa ehtiä keskustaan ja siitä syömään Joelin kanssa. Olihan tänään kuitenkin ystävänpäivä, joten olin ehdottanut että tehtäisiin jotain. Ulkona syöminen oli sitten valikoitunut meidän tavaksi juhlistaa päivää, ihan vain helppoutensa takia. Enkä mä valittanut, koska se ei ollut mitään liian hienoa, mutta jotain vähän spessumpaa kuitenkin.

Jottei mulle tulisikaan kiire, pakkasin pieneen laukkuun tarvittavat tavarat mukaan, puin ulkovaatteet päälle ja lähdin kohti ravintolaa. Olin vähän etuajassa sovitusta aikataulussa, mutta mä en vihaa mitään muuta niin paljon kuin myöhässä olemista, joten ehkä näin on parempi.

Joel oli viettänyt aamupäivän yllätys yllätys studiolla, joten me vain sovittiin tapaavamme keskustassa. Päätin ilmoittaa tuolle viestillä että olin jo matkalla, vaikkei se oikeastaan ollut tarpeellinen tieto kellekään. Ehkä se oli ennemminkin muistutus toiselle tulla paikalle. Koska asioiden unohtaminen  ei ollut Joelille ihan tavatonta. Katselin odottavasti näyttöä, josko saisin viestiini vastausta. Kun en sitä kuitenkaan saanut, työnsin puhelimen takaisin takin taskuun ja jatkoin matkaani.

Pian saavuin määränpäähäni. Seisahduin ravintolan sisäänkäynnin eteen, kuitenkaan tukkimatta tietä toisilta, ja nojauduin kaiteeseen odottamaan Joelia. Odotellessa katselin sisään käveleviä pariskuntia ja mietin että kuinkahan säälittävältä näytän tässä yksin seisoskellessa. Lupaan etten oo niin yksin miltä näyttää. Kyllä se mun seuralainen on matkalla, mietin ja hymyilin kiusallisesti jo varmaan neljännelle parille jotka katsoivat mua vähän säälien.

En kuitenkaan joutunut odottamaan kovinkaan kauaa, kun näin tutun hahmon kävelevän ravintolaa kohti. Vilkutin tuolle varovasti ja odotin että Joel ehtisi luokseni. "Moi." sanoin hymyillen ja painoin suukon toisen huulille. Joel vastasi kyllä aloitteeseni, mutta jokin tuntui hassulta. Astuin askeleen taaksepäin ja tutkin toisen kasvoja. Havaittavissa oli kenties stressiä..? Tai jopa ahdistuneisuutta. "Kaikki hyvin?" "Joo." hän vastasi ja väänsi hymyn kasvoilleen. Hymähdin vastaukseksi, mutta tiesin sen olevan vale.

Olin jo menossa sisälle kunnes tunsin nykäisyn hihassani. "Oota." Joel pyysi. Seisahduin aloilleni ja katsoin toista kysyvästi. "Mikä nyt on?" kysyin huolestuneena, koska tämä ei ollut nyt normaalia yhtään. "Mennäänkö vähän sivummalle?" hän ehdotti. "Tai oikeestaan ois vaan helpompaa mennä kotiin." Joel jatkoi. "Miks ihmeessä?" "Musta tuntuu ettet sä halua käydä tätä keskustelua täällä.."
"Miten niin? Nyt mulla on vaan miljoona kysymystä päässä, enkä todella pysty oottamaan kotiin asti. Kerro nyt vaan mikä mättää."  Joel huokaisi syvään ja talutti mut sivumalle pois ihmisten jaloista.

"No?" tivasin kärsimättömänä. Joel ei sanonut mitään. Se selkeästi mietti mitä sanoa seuraavaksi. Mun puolesta sanokoot nyt vaan jotain, oikeasti ihan mitä tahansa.
"Musta tuntuu ettei tää toimi." hän sanoi viimein. O-ou. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä.
"Mitä sä tarkotat?" kysyin peläten vastausta.
"Mä tarkotan että.. että tää meidän juttu on vähän.. tai siis et viimeaikoina musta on vaan tuntunu siltä että tää mitä meillä on, ei vaan toimi." hän sai sanotuksi. Mä vaan tuijotin toista ihan epäuskoisena. "Siis miten niin ei toimi, mitä sä nyt selität?"
"Musta vaan tuntuu et mä en oo sulle tarpeeks hyvä tai etten mä riitä, ja että mä en pysty tarjoomaan sulle sitä mitä sä haluat"
"Siis häh? Mikset sä muka oo tarpeeks hyvä? Tai siis oothan sä! Sä oot se mitä haluan, ni mikä tässä on nyt ongelma?" "En mä vaan oo. Tää ei nyt vaan toimi, enkä mä osaa selittää tän paremmin." Joel sanoi epätoivoisena.
"No onko sulla joku toinen?" kysyn enkä edes tiedä miksi. "No ei!" "No mitä vittua tää sitten oikein on? Ethän sä oikeesti voi tehä näin ilman mitään syytä, ja vielä ystävänpäivänä! Mä luulin et meillä oli kaikki hyvin, enkä ymmärrä nyt yhtään mistä sä sait päähäs ettet oo tarpeeks hyvä, koska sä oot! Sä oot. Ei me voida luovuttaa.." sanon surkeana.

Joel hieraisi kasvojaan syvään huokaisten. "Mä oon pahoillani. Mut tää ei oo sun syy." "Vaan?" Taaskaan Joel ei tiennyt hetkeen mitä sanoa.
"Mä en tiedä. Mä vaan tarviin aikaa." hän vastasi lopulta. "Aikaa mihin?" "Miettimiseen."
"Mitä sun muka pitää miettiä? Ja miten pitkään? Ja entäs meidän elämä, koska jos et satu muistamaan, niin me asutaan yhessä. Niin mihin sä ees aioit mennä? Tai mitä sä ylipäänsä meinaat tehä? Ja onks tää sun mietintä tauko miten pysyvä? Tai siis mitä se tarkottaa?" kysyn kiihtyneenä. Joel ei vastaa joten jatkan, mutta paljon varovaisemmin sillä nyt pelkään vastausta ihan aidosti.
"Tarkottaako se että me ollaan vaan tauolla vai...  jätätkö sä mut?"
"Mä en tiedä." hän vastaa nyt melkein kuiskaten.

Mun sydän pysähtyy, ja silmissä polttelee kyyneleet. Ei tää voi tapahtua. Ei nyt, ei meille.
"Mä oon niin pahoillani." Joel sanoo. Niiskaisen ja avaan suuni sanoakseni jotain, mutten sano kuitenkaan. En pysty. Mun ääni on jumissa, enkä pysty muodostamaan yhtäkään järkevää lausetta. Pystyn vaan seisomaan hiljaa paikallani ja teen kaikkeni etten hajoais palasiksi just tässä ja nyt, näiden kaikkien ihmisten edessä.

Joel ottaa kädestäni kiinni ja silittää sitä varovasti. "Mä meen vaikka Joonakselle tai jonnekkin, niin saat olla kotona rauhassa." hän sanoo surullisesti. Mutta mä en halua että sä meet, ajattelen kyynelten valuessa. En kuitenkaan sano mitään, joten Joel jatkaa.
"Enkä mä tiedä mitä seuraavaks tapahtuu, enkä kauan tässä menee. Joten ainoo mitä mä voin kai sanoo et oon pahoillani. Mä oikeesti oon." hän sanoo ja päästää irti kädestäni. Sitten hän kääntyy ja lähtee kävelemään pois. Ja mä jään siihen.

Toimettomana mä vaan katson kun sä kävelet pois. Ja mä vaan seison. Seison, ja tunnen miten kyyneleet valuvat poskiani pitkin, enkä voi mitenkään estää niitä. Seison ja tunnen miljoona tunetta samaan aikaan, eikä yksikään niistä ole positiivinen. Muhun sattuu. Sattuu niin järjettömän paljon, että tuntuu kun sä olisit vienyt mun sydämen ja keuhkot mennessään. Tuntuu etten osaa enää hengittää enkä liikkua. Tai että voisin vaan kuolla tähän kipuun. Koska sekin tuntuu tällä hetkellä paljon lohdullisemmalta vaihtoehdolta, kuin elämä ilman sua. Mä haluaisin vaan juosta sun perään ja pyytää sua jäämään. Mutta sä et oo jäämässä, ja mä en kestä sitä ajatusta.

Mä valheltelin. On yksi asia mitä vihaan enemmän kuin myöhästymistä. Ja se on tämä.