Love Of Mine<3 (Joel Hokka)

25.

Joelin lähdettyä päivät kuluivat tappavan hitaasti, samaa tylsää ja tasaista kaavaa noudattaen. Käsite aika, oli kadonnut arjestani käytännössä kokonaan, ja nyt tuntuikin että päivät vain kietoutuivat toisiinsa, muodostaen yhden pitkän janan, jota pitkin liuin päivästä toiseen huomaamatta edes vuorokauden vaihtuneen.

Maaliskuu oli kaikista ikävin. Joel oli vasta lähtenyt, eikä siis palaisi vielä kuukausiin, joten mä vietin päiväni töissä, tai sitten kotona Joelia ikävöiden.

Joskus sitä harmautta piristi pilvipeitteen läpi pilkahteleva auringonvalo, joka leikitteli ajatuksella keväästä. Toisinaan oli kyllä vaan ikävän harmaata, lumimyrskyjä, ja loskaa joka kasteli kengät ja sukat aina kun astui ulos. Ja jossain kohtaa Suomen sää vaan päätti että fuck it, lets tapetaan kaikki, ja jäädytti kävelykaduilla lojuneen loskan peilijääksi, niin että jokainen jalankulkija liukastuisi ja halkaisisi kallonsa kaatuessaan.

Mutta vaikka valoisat ja pitenevät päivät oli ihan jees, silti oli paljon parempaa lukea niitä satunnaisesti saamiani viestejä maailman toiselta puolelta. Kaikkein parasta oli kuitenkin puhelut ja facetimet, joita odotinkin aina kuin kuuta nousevaa.

Oli ihana kuulla Joelin ääni ja jutella niitänäitä, unohtaen hetkeksi aivan kaikki muu. Ja facetimessa parasta oli tietenkin nähdä toisen kasvot. Se oli melkein kuin toinen olisi ollut siinä. Tai ainakin halusin kuvitella sen niin. Ja tietenkin aina välillä sai nähdä vilaukselta muitakin jätkiä, mistä en tietenkään valittanut, sillä oli mulla niitäkin urpoja ehtinyt tulla jo ikävä.

Ja oli aivan parasta kuunnella miten innoissaan toiset olivat uusista paikoista, ihmisistä ja siitä suuresta Amerikasta. Ja aina Joelin kertoillessa viimepäivien  tapahtumistaan, sen silmät oikein loistivat innosta ja hymy oli herkässä, joten enhän mä voinut olla muuta kuin iloinen.

Aikaerosta johtuen me ei kuitenkaan ihan hirveän usein ehditty jutella puhelimitse, joten yhteydenpito oli enimmäkseen viestien varassa. Sillä oli kuitenkin vaan pärjättävä, ja oli sekin nyt parempi kun ei mitään ollenkaan.

Maaliskuun kohokohta oli kuitenkin neljän päivän talviloma, jonka ajaksi otin ja lähdin porukoiden koiran kanssa Etelä-Savoon perheeni mökille erakoitumaan. Siellä me Oskun kanssa sitten vaan oltiin, käytiin pitkillä metsälenkeillä, nukuttiin pitkään, saunottiin ja katseltiin tähtiä. Tai Osku nyt ei tietenkään tehnyt noista puoliakaan, olipahan vaan mun seurana, ja hoitamassa kunniallisesti vaihtikoiran tehtäviään.

Ja niin vaihtuikin huhtikuu. Se oli jo huomattavasti helpompaa aikaa. Jätkien Amerikan rundi alkoi olla taputeltu ja seuraavana suuntana oli sitten Eurooppa.

Amerikka oli kuulemma maailman siistein ikinä, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka. Joel päätti yhtenä iltana, että seuraavan kerran mentäisi yhdessä ja piste. Ja jotenkin oli söpö ajatus että kun seuraava kerta tulisi, olisin Joelin mielestä vielä mukana kuvioissa.

Oli maanantai ilta. Mä olin päässyt illasta kotiin, ja aivan poikki. Oli ihana vain päästä kotiin, sänkyyn makoilemaan  ja soittaa sovitusti Joelille facetime puhelu, koska sielläpäin oli vasta iltapäivä.

Jätkät olivat viimeistä päivää Amerikassa, ja seuraavaksi Eurooppaan lähdössä, joten Joelin vastatessa jätkät notkuivat lentokentällä. 

Joel ja muut jätkät kertoilivat innoissaan valmiista rundistaan, mun kuunnellessa hymyssä suin. Jossain kohtaa Joel kuitenkin siirtyi kauemmas muista jätkistä, jotta saatiin puhua vaan kahden.

"Mul on ihan helvetin kova ikävä.." Joel sanoi oikaisten samalla itsensä maaten jollekkin penkille, niin että kameran kuva heilui epämääräisesti. "Niin mullakin sua." vastasin takaisin raskaan huokauksen saattelemana. "Tiiäks.. Entä jos muutettas vaa yhtee sit ku tullaa takas? " Joel ehdotti äkisti.