Love Of Mine<3 (Joel Hokka)

2.

Pyörittelin äsken tapahtunutta mielessäni kiivetessäni portaita ylös aina yhdeksänteen kerrokseen. Minusta oli jotenkin tosi omituista miten hyvin olimme tulleet Joelin kanssa juttuun. Tai siis heti alku jännityksen kadottua juttumme luisti yllättävänkin hyvin, mikä oli mielestäni omituista sillä en ole ihminen kuka alkaa vaan jutella tuntemattomille. Ja juuri niin äsken tapahtui.

Otin puhelimen taskusta ja tarkistin kellon. 13.44, voi perse. Harpoin loput portaat ylös kunnes pääsin Islan ovelle. Soitin ovikkelloa ja odotin hetken. Pian ystäväni tulikin avaamaan oven. "Moi! Tuu sisälle sieltä." Isla käskytti lempeästi. "Ei hei emmä kerkee nyt.. " vastasin tälle. "Niin joo.. Eiks kello oo aika paljon? Luulin et oisit tullu puolelta. Missä sä kuppasit. Aina sä oot myöhässä. Sun pitäis päästä tosta tavasta kyllä eroon. Ja eiks sulla sitä paitsi oo se terapia abaut tasalta?" hän pulputti. "Joojoojoo. Älä moralisoi nyt. Sitä paitsi tää ei ees ollu mun syy. Toi ikivanha kuolemanloukku jäi jumiin ja sen takia oon hiton myöhässä. Tossa, ota toi. Mun pitää mennä nyt, mut nähään myöhemmin ni kerron tarkemmin mitä kävi." sanoin ja nakkasin laturin Islan käteen. "Okei, tuunksmä sun luo vai sää tänne vai mites?" Isla kysyi oven suusta. "Emmä tiedä. Sovitaan siit sit illemmalla jooko?"huikkasin portaista. "Okei, kivaa terapiaa!" Isla huusi ja vilkutti. Hymyilin ja vilkutin takaisin ja lähdin kohti pohjakerrosta. Alas päästessäni etsin jostain syystä katseellani Joelia. Huoltomiehet olivat edelleen hissin kimpussa, mutta etsimääni miestä ei näkynyt enää missään. En myöskään huomannut hänen seuranneen minua seitsemänteen kerrokseen. Sinnehän hän ainakin oli menossa. Toisaalta mitä väliä? Miksi edes välitin, tai siis enhän edes kunnolla tuntenut häntä. Äh ihansama, ajattelin ja suuntasin ulos. Ehtisin vielä tasaksi jos olisin nopea, joten tällaiseen turhaan unelmoitiin ei nyt olisi aikaa. Laitoin Suville viestin että saattaisin myöhästyä, ja lähdin hänen vastaanottoa kohti.

Noin puoli neljän aikaan astuin takaisin viileään ulkoilmaan. Terapia-aikani oli ohi, ja se oli jälleen kerran sujunut iha hyvin. Loppujen lopuksi olin ollut vain pari minuuttia myöhässä, muttei Suvi onneksi katsonut moista pahalla. Tänään olimme puineet jälleen kerran tämänhetkisiä tuntemuksiani, mutta olimme myös keskittyneet tulevaisuuden suunnitelmiini. Muistan aina että kun nuorempana oli pitänyt vastata, että mitä haluat isona tehdä, tai että missä näet itsesi 5 vuoden päästä en ollut osannut sanoa. Oikeasti olin tiennyt tasantarkkaan mitä halusin, nimittäin pitkäaikainen haaveeni tuolloin oli ollut ruveta näyttelijäksi. Mutta koska se ei ollut normi ammatti en ollut uskaltanut puhua siitä ääneen, saati sitten lähetä yrittämään sitä. Mutta vielä nykypäivänäkin minulla oli noihin kysymyksiin sama vastaus. En minä tiennyt missä näkisin itseni 5 vuoden päästä. Oikeastaan vuosi sitten olin varma etten näkisi seuraavaa päivää ollenkaan mutta tässä sitä vaan oltiin. Kuitenki edelleen kaikki oli aika levällään eikä minulla ollut hajuakaan mihin alkaisin. Olin töissä ruokakaupassa, mutta rehellisesti sanoen en tiennyt oliko se aspa elämä sitä mitä halusin, tai olisiko minulla enää edes työpaikkaa kyseisessä lafkassa. En oikeasti tiennyt yhtään mitä halusin tehdä. Valokuvaus oli alkanut sinällään olla ajatuksena kiinnostava, mutten kyllä edes osannut käyttää kameraa juurilainkaan, mikä valokuvaajana oli aika suuri edellytys. Tällä hetkellä halusin vaan parantua masennuksesta ja syömishäiriöstä lopullisesti ja kasata tämänhetkisistä elämän raunioistani jotain täysin uutta. Mutta mitä, niin siihen en osannut vastata.

Lopulta olin päässyt kotitaloni alaoven eteen. Asetin avaimet alaoven lukkopesään ja avasin oven. Katsoin taloyhtiöini hissiä epäilevästi ja päädyin kuitenkin ottamaan rappuset. Olinhan viettänyt hississä aikaa tänään jo aivan tarpeeksi, eikä 6 kerros nyt niin paha ollut.
Kotiin päästyäni potkaisin kenkäni eteiseen ja aloin riisua ulkovaatteitani. Pesin käteni, koska mielestäni oli ällöttävää olla pesemättä käsiä julkisilla paikoilla liikkumisen jälkeen. Istahdin pikkuisen kämppäni olohuoneen sohvalle, ja huokaisin syvään. Asuin kaksiossa vuokralla. Ihan perus kerrostalo kämppä Helsingin keskustassa. Ihan kiva kämppä sinänsä, mutta kyllä tästä sai itsensä maksaa kipeäksi. Oikeastaan yksiökin olisi riittänyt, mutta jotenkin tykkäsin että makuuhuone ja yleiset oleskelutilat oli eritelty.
Päätin laittaa Islalle viestiä, sillä olimme sopineet tapaavamme myöhemmin tänään. Sitä paitsi paloin halusta kertoa tälle koko hissijupakan juurtajaksaen. Siitä miten olin jäänyt jumiin siihen typerään hissiin ehkä hyvännäköisimmän miehen kanssa ikinä. Ja siitä miten olimme päätyneet juttelemaan tämän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, ja oikeasti hiukan jopa tutustuneet toisiimme. Oli esim. selvinnyt että olin nähnyt tuon miehen aiemminkin. Nimittäin hänhän oli hittovie edustanut Suomea Euroviisuissa tänä vuonna bändinsä kanssa. Itse tosin olin kyllä siihen aikaan ollut sen verran rappiolla etten oikein muistanut ajasta mitään. Oikein kovasti kun muistelin, muistin tosi hämärästi katsoneeni viisuja Islan kanssa kämpilläni silloin, ja todentotta, Joel oli ihan oikeasti ollut telkkarissa. Hänen ja hänen kavereidensa bändi Blindchannel, oli noussut UMK kisan jälkeen järkyttävään suosioon ja siihen kun vielä lisättiin viisut oli heidän suosio räjähtänyt, ja poikaraukkoja oli riepoteltu paikasta toiseen tämän myötä.

Joel oli kertonut kuinka hän oli tosi kiitollinen ja innoissaan kaikesta suosiosta, mutta samaan aikaan kovin hämillään. Olinhan hän kuitenkin se sama Joel joka oli ollut koko ikänsä, ainoana muutoksena että nyt lähes jokainen suomalainen 10-16 vuotias nuori tunnisti hänet ja muut bändiläiset. En edes osannut kuvitella miltä tuntuisi jos jokainen vastaantulija tunnistaisi, ja jokatoinen alkaisi jonkun ihme ihkutuksen aina minut nähdessään. Olisihan se varmasti ihan helvetin outoa. Joel oli myös kertonut miten oli kiva jutella joskus sellaiselle kellä ei ollut hajuakaan että keskusteli julkkiksen kanssa, esimerkkinä minuun viitaten. Se lause oli saanut minut noloksi, mutta toisaalta ymmärsin mitä hän meinasi. Olihan se varmasti raskasta olla jatkuvasti kokokansan tietoisuudessa, joten vaihtelu oli varmasti virkistävää.

Sen jälkeen Joel oli halunnut tietää minusta, vaikka olin yrittänyt vakuutella ettei minussa ollut mitään kerrottavaa. "Kai sussa nyt jotain on..? Työt..? Harrastukset.. mitä vaan?" oli tuo kysynyt kulmiaan kohottaen. Joo..toipuva masentunut anorektikko. Olihan mussa se. Olin kuitenkin päätynyt kertomaan että joo työskentelin kaupassa, ja harrastin maalausta, vaikka tosiasiassa olin pakkolomautettu tieskuinka pitkäksiaikaa ja pensseliinkään en ollut koskenut kohta varmaan puoleentoistavuoteen.
Sen jälkeen olimmekin vaan jutelleet niitänäitä siihensaakka kunnes vapauduimme hissistä.

Päädyin laittamaan Islalle viestin ja sovimme näkevämme hänen asunnollaan noin tunnin kuluttua. Mietin hissikeskusteluja Joelin kanssa ja  päätin mennä stalkkaamaan somensyövereitä jos hän vaikka löytyisi sieltä. Ja löytyihän hän. Selasin Joel Hokan instagram sivua ja tuijottelin tuon kuvia luvattoman pitkään. Miten joku voikaan näyttää joka ainoassa kuvassa niin hyvältä? Sofia ei! Ryhdistäydy vähän nyt. Vasta tänäänhän tapasin hänet ensikertaa, sitäpaitsi tuskin Joel piti minua mitenkään ihmeellisenä. Pistin hänet kuitenkin seuraukseen, vaikka tuskin hän sitä huomaisi satojen ja taas satojen ilmoitusten seasta. Katsoin myös muut bändiläiset ja bändin virallisen sivun ja pisti bändin instan seuraukseen. Muut jätin toistaiseksi sikseen, vaikka mukavilta vaikuttivat muutkin.

Nousin sohvalta ja kävelin vessaan. Katsoin peilistä väsyneitä kasvojani. Ripsivärit olivat hieman karanneet silmieni alle joka sai minut näyttämään entistä väsyneemmälle. Päätin hiukan korjata meikkiäni ja harjata hiukseni. Siistiessäni itseäni sain ilmoituksen puhelimeeni. Sillä en niitä paljoa saanut päätin sen tarkistaa, ja meinasin tiputtaa koko puhelimen pelkästä hämmästyksestä. Instagram ilmoitti Joel Hokan seurauspyynnöstä, enkä oikein ollut uskoa silmiäni. Avasin nopeasti instan ja selasin sivuni läpi. Mitä ihmettä oikein ajattelin. Mitä väliä mitä kuvia hän näkisi, olihan hän nähnyt minut livenä vieläpä tämän näköisenä ja hississä joten ihansama, ajattelin ja hyväksyin seurauspyynnön. Hymyilin itsekseni. Hitto Joel hemmetin Hokka seurasi MINUA nyt instassa. Mihin tämä vielä kehittyisi..?