Love Of Mine<3 (Joel Hokka)

29.

Joel pov.

"And you ripped out of my heart and laugh at my face, but i don't care.. cause already dead person cannot die again.."

Tuijotin sanoja paperilla toistaen niitä päässä uudestaan ja uudestaan. Hyräilin kertsiä ääneen miettien seuravaa säettä, mitään ideaa kuitenkaan saamatta. Miltä tuntuu kun on menettänyt toivon kokonaan? Sehän mun pitäis tietää ja tän pitäis olla helppoo hommaa. Mutta tänään mä vaan oon jotenkin ihan jumissa.

Annan kynän pudota kolahtaen kädestäni pyödälle, heitän kädet turhautuneena niskan taakse ja tuhahdan ääneen. "Pettikkö aivotoiminta?" Aleksi kysyi. "No vittu tästä tuu taas yhtään mitään.." vastaan ärtyneenä. "Joel anna mä otan koppii siit seuraavasta säkeestä. Turhaa sä sen kanssa takkuilet. Aina ei vaan suju ja se on ihan ok." Niko tarjoutui. Pyöräytin vaan silmiäni. Mä halusin onnistua. Pinnistää vaikka viimeset rippeet itestäni tohon paperille jos se siitä oli kiinni. Mut pää löi sensijaan ihan tyhjää. Ei. Tää on taas tätä tyhmää lapsellista inttämistä. Toinen haluaa hyvää hyvyyttään auttaa, niin anna olla. Nöyrry ja hellitä otetta hetkeks. Se ei kaada maailmaa.

"Joel?" Niko kysyi odottavasti. "Joo joo whatever." vastaan ja kohautan harteitani. " Hyvä. Joonaksella olikin joku idea siihen sovitukseen." tuo sanoi ja nappasi paperin nenäni alta. Mä sen sijaan kampesin istumisesta puutuneen kehoni tuolilta ylös ja aloin vetää takkia niskaan. "Joko sä lähdet?" Ale ihmetteli. "Joo, ei musta oo tänää enää mitään apua. Huomiseen." murahdin ja marssin ovelle.

Ulos päästyäni hyinen tuuli toivotti mut tervetulleeksi helmikuiseen Helsingin iltaan. Vedin hupparin hupun päähäni ja päätin coolina olemisen sijaan laittaa onnettoman nahkatakkini kiinni, sillä vaikka olikin plussakeli, tuo saamarin tuuli piti huolen ettei varsinaisesti ollut kuuma. Sitten marssinkin kotiin niin nopeasti kuin vain mahdollista, koska eihän tätä keliä kestä susikaan.

Ei mennyt kauaa että pääsin takaisin kotiin. Sofi ei ollut kotona, kun sillä oli iltavuoro. Kai se kymmenen jälkeen olisi kotona. Asettelin ulkovaatteeni siististi omille paikoilleen, ja keräsin postitkin vielä kuleksimasta pois lattialta. Reipas, ja sitä rataa...

Suunnistin keittiöön vain pettyäkseni siitä faktasta, että ruokaahan meillä ei ollut. Päätin että tämän päivän gourmet illallinen olkoot sitten redbull ja thats it. Istahdin sohvalle mun mahtavan ruuan kanssa, ja jämähdin siihen selaamaan puhelinta. Jossain kohtaa kyllästyin siihenkin, koska ei sillä pikkuisella lätyskällä loppupeleissä ollutkaan mitään oikeasti mielenkiintoista tai merkityksellistä tarjottavaa. Niinpä mä vaan jätin puhelimen huomiotta, ja annoin itseni kadota tajunnanvirran loputtomiin syvyyksiin, ulos ikkunasta tuijottaen.

Voi jeesus että elämä on viime aikoina ollut ihan helvetin tylsää. Onhan meillä kaikkia salaisia projekteja ja uuden luomista, mutta mä kaipasin keikoille. Koska siellä mä tunsin olevani oikeesti elossa. Sillon ei oo mitään muuta kun mä, jätkät, yleisö ja mun suurin intohimo. Mä vaan huudan keuhkoni pihalle, hypin ja heilun kun hullu, enkä oo koskaan tuntenu itteeni elävämmäks.

Ja sit kun se on ohi, palaan takaisin normiin. Palaan takas kotiin, vaikken oikeesti tunne olevani kotona. Musta muuttuu semmonen harmaa zombi joka vaan laahustaa päivästä toiseen, ja odottaa kun kuuta nousevaa että pääsisin taas sinne minne kuulun.

Mut eihän sen kuuluis olla niin. Mun kuuluis palautua keikoista ja reissaamisesta, ja olla onnellinen myös täällä. Ja siis olenhan mä. Kai.. tai siis että en mä ihan onneton ole, en tietenkään. Saanhan mä tehdä musiikkia täälläkin, ja onhan mulla Sofia. Se pitäkiin mut jokseenkin järissäni. Palauttaa mut takasin maanpäälle tänne normi porukan sekaan, ja sen kanssa mä voin hetken hengähtää. Ja on kiva että kotona mua odottaa joku, jonka kanssa jakaa tätä elämää.

Mutta silti aina välillä mä mietin että onko se tarpeeks? En mä oo koskaan pitäny itteeni parisuhde ihmisenä, mutta jotenkin mä tähän vaan päädyin. Enkä siis valita, mut kaikki vaan kävi niin nopeasti että joskus mun pitää ihan pysähtyä kysymään iteltäni, että onko tää se mitä mä elämältä haluan. Enkä oikein tiiä onko se? Tai että en mä nää itteeni minään normi päivä työtä tekevänä ja rakastavana avopuolisona, joka jossaan kohtaa päätyis siihen perus kihlat, koiranpentu, naimisiin, omakotitalo, auto ja lapset elämään. Ja välillä musta tuntuu että Sofia odottais multa sitä. Ja varmaan itseasiassa aika moni muukin, kuten vaikka meidän molempien porukat. Mutta mä tiedän ettei musta vaan ole siihen, ei luultavasti koskaan.

Toisaalta tykkään vaan vaimentaa nää ajatukset sillä verukkeella että tää kaikki on vaan yliajattelua. Koska eihän me olla puhuttu koskaan tämmösestä, ja jos mä yhtään osaan tulkita ihmisiä, niin ei Sofiakaan tota halua. Mutta silti epäilyksen ääni tulee aina aika ajoin vainoamaan mua siitä, että jos me ollaankin vaan liian erilaiset ja halutaankin ihan eri juttuja elämältä. Tai jos musta ei oikeesti ole ees tähänkään? Koska välillä mä mietin että häiritseekö mun jatkuva poissaolo ja reissaaminen tätä, tai että osaanko mä olla tarpeeksi huolehtiva ja rakastava ja tarjota Sofialle kaikkee sitä mitä se tarvitsis. Koska viimeaikoina musta on tuntunu että mä en oo tarpeeks oikein kellekkään.

Ja sitten avain raksahti lukkopesässä, keskeyttäen mun ajatukset. Nousen ylös sohvalta kuin sätkyn saaneena, enkä edes tiiä että miksi. "Moiii.." Sofia tervehtii ovelta hymyillen. Hän sulkee ulko-oven perässään ja seisahtuu ovensuuhun. "Mistä pahanteosta sä jäit kiinni?" tuo kysyy virnuillen. "En mistään." "No näytät ihan siltä" hän hymähtää ja alkaa riisua takkiaan. "Miten meni päivä?" tuo kysyy. Vastaan jotain ympäripyöreää ja Sofi alkaa jutella niitä näitä.

Hän tulee luokseni, kiertää kätensä ympärilleni ja painautuu muhun kiinni. Vastaan halaukseen ja vaikka se tuntuu hyvältä, se ei tunnu samalta kuin ennen. Sofi nostaa katseensa muhun ja hymyilee. Hymyilen takasin mutta mua sattuu se ajatus ettei meidän hymyt tarkoita samaa. Sofin hymy kertoo rakastavansa ja kaivanneensa, ja mun hymy pahoittelee omaa riittämättömyyttään. "Mulla oli ikävä sua.." toinen kuiskasi hennosti. "Niin mullakin sua.." vastaan tietäen kuitenkin, etten ajatellut häntä päiväni aikana kertaakaan...
___________________________
Joo tää on ollut nyt pikkasen luovalla taolla, mutta ihana että ootte silti tätä lueskelleet jo yli 12 tuhatta kertaa. Se on aika älyttömän paljon, kiitos🫶🏻

Mä yritän olla aktiivisempi tän kanssa, mut en kuitenkaan lupaa että tahti mitenkään hirmusen paljon tästä kiihtyis. Kirjottelen tätä kun uusia ideoita tulee/ motivaatioita on, ja julkasen sitten sitä mukaa.

Kiitän kuitenkin siitä että ootte vielä siellä, ja toivotte jatkoa, koska se lisää motivaatioo ihan super paljon.

Joo ei varmaan nyt muuta<3