Koko aamu oli ollut yhtä suurta stressiä ja paniikkia vain. Vaikka ilta oli ollut kaikkea muuta. Mun epäuskoinen mieleni oli jälleen alkanut kaivata vahvistusta Joelin rakkaudesta ja nyt mä vaan pelkäsin milloin se kyllästyi mun ikuiseen epävarmuuteeni. Vaikka mä luotin siihen ja tiesin miten asiat oli, silti mä vaan en voinut olla jossittelematta. Ihan kun se olis asiaa sit jotenkin muka auttanut. Pahensi vain enkä mä typerys mahtanut itselleni yhtään mitään. Sen sijaan että mä olisin nauttinut siitä nykyhetkestä mikä meillä vallitsi, mä päätin sivuuttaa sen ja keskittyä itselleni täysin tyypilliseen katastrofiajatteluun.
Nyt mä kuitenkin olin saanut jo hieman ajatuksiani kuriin ja odotellessani Joelia suihkusta, mä olin laittanut aamupalaa sekä keittänyt kahvia. Vaikka tuskin tätä nyt enää sellaiseksi pystyi kutsumaan kun kello lähestyi jo puoltapäivää.
Mä olin laittanut sille paahtoleivät paahtimeen ja paistanut muutamat kananmunat. Jos mulla olis ollut aikaa, mä olisin voinut tehdä lettuja. Se oli jossittelua joten näillä mentiin. Mä tiesin sen rakastavan paahtoleipiä, se vaan ei koskaan jaksanut nähdä vaivaa laittaakseen niitä. Olihan se nyt ymmärrettävän rankka koettelemus... siinä ajassa se olisi paahtanut kymmenen pussillista leipiä kun se jaksoi etsiä tilastostatistiikkaa milloin mistäkin turhasta...
Jälleen kerran meillä oli mennyt yö pitkäksi ja aamun valjetessa väsymys vaan oli vienyt voiton. Me oltiin juteltu kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Ei käpälöity toisiamme, jos joku sitä kuvitteli! Me oltiin sovittu et säästetään kaikki sellainen sitten vasta meidän minilomalle. Olisipa vielä extra kiinnostusta sinnekin... ihan kun ei muutenkin olisi voinut rajoittaa vähän kun jatkuvasti toistemme kimpussa kerran oltiin.
"Sä oot paistanut kananmunia" Joelin ilahtunut ääni kuului vähän matkan päästä.
Käännyin sen suuntaan ja kohtasin sen hymyilevät kasvot. Tuon kauniimpaa asiaa ei maailmassa enää voinut olla... kaunis kasvutarina siitä kuinka aina niin kiukkuinen mörrimöykky oli oppinut hymyilemään.
"Ihana sinä" se sanoi ja sujautti ohimennessään kevyen suukon mun poskelle.
Se hiippaili hakemaan kahvia ja ihastelemaan mun tekemää taiteellista annosta. Kyllä mäkin jotain osasin kun vaan tarpeeksi halusin. Mä en ehkä ollut se joka osasi piirtää tai maalata upeita taideteoksia enkä mä ehkä ollut sekään joka kirjoitti maailmaa mullistavia rakkauslauluja mutta mä sentään osasin tehdä ruoka-annoksista viehättävän näköisiä. Ihan sama mitä mieltä muut oli kunhan vaan Joel tykkäsi.
"Et sä aio syödä?" se kysyi ihmeissään.
Se näytti niin suloiselta mutustaessaan reunoista tummunutta paahtoleipäänsä. Kuin pikkulapsi aamiaisella. Oli se ainakin tuhat kertaa söpömpi kuin yksikään taapero. Ei mulla siis mitään lapsia vastaan ollut mutta.. ne osasi vain viedä hermot äärirajoille jo pelkällä olemassaolollaan. Ihan kun Joel ei sitten olisi omistanut samaa taitoa. Ei se eronnut tavoiltaan pikkulapsesta millään tapaa... eipä silti tainnut meistä yksikään.
"Mä söin jo" huomautin.
Se kasasi haarukalla kananmunia lautaselleen ja kerrosti vierelle paahtoleivät. Ehkä mäkin olisin voinut panostaa näihin arjen pieniin asioihin edes vähän enemmän. Useammin kuin kerran vuodessa.
"Onks kaikki hyvin?" se kysyi huolestuneena.
Kyllä se tiesi että mulla oli. Ei sen vierellä asiat voineet edes olla toisin. Ei aina ruusuista hattaraunelmaa mutta eipä se ollut piikikästä synkkyyttäkään. Joskus se kultainen keskitie oli vaihtoehdoista paras. Vaikka me aika ääri-ihmisiä oltiinkin...
"On. Mä oon vaan onnellinen et päästään hetkeks ihan kahdestaan muualle" sanoin.
Joelia se näytti vain hymyilyttävän. Mä tiesin sen kaipaavan tätä ihan yhtä paljon. Kenellepä se nyt ei hyvää olisi tehnyt.
"Älä sano mitään ennen kun ollaan siellä oikeesti" se tokaisi.
Aina yhtä positiivinen asenne. Mikään ei tunnetusti meidän kohdalla ollut niin varmaa kuin epävarma. Toisaalta milloin sitä olisi kuullut pessimistin pettyneen...
***
Kohta päästään söpöilyn ytimeen ::)
