*JOEL*
Keskellä yötä mulle oli iskenyt luova hetki kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli jotain todella tavatonta. Mulle ei siunaantunut moisia koskaan. Siksi se tuntuikin todella oudolta. Yleensä mä sain käyttää kaiken multa liikenevän mielikuvituksen että keksisin edes jotain. Se ärsytti sillä kaikilta muilta ideoita sateli kyllä kuin sieniä sateella.
Mä olin mennyt olohuoneeseen ja rustaillut huikeat ideani paperille. Tai oikeastaan puolet niistä kun Joonas oli jo tullut keskeyttämään mut. Mä en halunnut kirjoittaa mitään sen nähden sillä miehellä itsellään ehkä saattoi olla jotain tekemistä niiden kanssa.
Kuten kaikki varmaan tiesivät niin meidän biisithän koostui aina omista kokemuksista. Siitä miltä meistä mikäkin asia tuntui ja mitä me oltiin käyty läpi. Porukalla tai sitten yksilönä. Mitä käänteen tekeviä asioita meidän elämässä oli tapahtunut ja millä tavalla ne oli vaikuttaneet meihin ihmisinä ja kuinka ne oli kasvattaneet ja opettaneet. Tai vaihtoehtoisesti satuttaneet ja lannistaneet. Ja miten siitä kaikesta aina kuitenkin noustiin. Tavalla tai toisella.
Mä olin tajunnut jotain olennaista meidän kesän viimeistä keikkaa edeltäneenä iltana kun me oltiin Joonaksen kanssa riidelty siitä et tarvitsiko fanien nähdä ihan kaikkea meistä. Kaikki somea seuraavat kuitenkin olivat jo pitkään tienneet meidän olevan yhdessä mutta siitä huolimatta Joonaksella vain oli suunnaton tarve tuoda asiaa enemmän esiin. Mulle taas olisi riittänyt se että porukka tiesi tilanteen.
Jo lähtökohtaisestikin Joonas oli luonteeltaan paljon avoimempi ihminen kuin minä. Sille ei ollut ongelma eikä mikään suudella lavalla useamman tuhannen ihmisen silmien edessä tai julkaista someen söpöstelykuvia. Mä taas halusin pitää kaiken tuon meidän välisenä. Eihän se muille kuulunut.
Vaikka Joonas oli eri mieltä, tärkeintä oli et se ymmärsi tuon kaiken. Ei se tullut väkisin pussailemaan lavalla tai tehnyt tästä sen suurempaa numeroa missään vaiheessa, koska mä en halunnut niin. Ja se merkitsi mulle ihan helvetin paljon.
Mä tiesin kyllä sanomattakin olevani vaikea ihminen ja yksi suuri tuuliviiri. Totuus oli kuitenkin se et kaikki ketä mä tähän mennessä olin koskaan rakastanut, oli joku toinen multa vienyt. Mä pelkäsin niin käyvän myös Joonaksen kohdalla jos me tuotais asiaa liikaa ilmi. En siksi ettäkö mä en olisi Joonakseen luottanut vaan siksi et mä olin itsestäni edelleen niin helvetin epävarma et mä en pystynyt rekisteröimään sitä ettei kukaan veisi sitä multa. Miksi se olisi ollut poikkeus niihin kaikkiin muihin nähden?
Mulle oli yhtäkkiä iskeytynyt tuo kaikki mieleen ja mä halusin kirjoittaa siitä siksi et mä tiesin etten koskaan osaisi pukea niitä sanoiksi. En yhteen enkä kahteen lauseeseen. Enkä mä halunnut pitää sitä enää omana tietonani. Kaikilla muillakin oli nyt oikeus tietää minkälainen ihminen Joonas oli. Mä olisin halunnut sanoa et kuinka täydellinen se oli mutta ainahan sitä sanottiin et yksikään ihminen ei ollut täydellinen. En ollut minä eikä ollut Joonas.. mutta me oltiin sitä yhdessä. Ei yksin vaan yhdessä.
Mä olin siis jo aikaisin aamulla lähtenyt treenikselle purkamaan noita sanoituksia ja jatkamaan siitä mihin mä niiden kanssa keskellä yötä olin jäänyt. Ja kotimatkalla käynyt pikaisesti kaupassa vaikka olinkin ehkä hieman pettynyt ettei Joonas ollut soittanut kuten mä olin pyytänyt. Yleensä sillä oli aina lista valmiina kun se oli kuullut et mä olin vaikka treenikseltä tullessani sanonut meneväni kauppaan.
Mä olin soittanut sille kahdesti mutta se ei ollut vastannut. Eihän kello ollut vasta kuin karvan yli kymmenen joten hyvin mahdollista että se nukkuikin vielä. Se oli kuitenkin herännyt yöllä etsiskelemään mua takaisin vierelleen. Ja yleensä se nukkui yönsä ilman sen suurempia herätyksiä. Vaikka pyörikin sängyssä kuin väkkärä. Siis.. no joo...
Vedin avainnipun taskustani ja avasin oven. Kuulin ylemmästä kerroksesta kolinaa ja pujahdin äkkiä sisälle. Mua ei huvittanut keskustella naapureiden kanssa. Meidän taloyhtiön väki oli muutenkin suoraan helvetistä. Sillä ei tietenkään ollut osuutta asiaan et meidän hallussa oli koko talon rauhattomin asunto...
Pamautin oven perässäni kiinni ja yritin nähdä oliko Joonas jo noussut sängystä. Kämppä oli pimeänä eikä ketään näkynyt missään. Vein ostokset keittiöön ja suuntasin makuuhuoneeseen herättelemään Joonasta jo tähän päivään. Ja mä sain aina kuulla kunniani kun en päässyt sängystä ylös ennen kymmentä...
Avasin makkarin oven ja olin jo täysin valmiina hätistämään tuon vetelyksen pois peittojen keskeltä. Sänky oli kuitenkin pedattu siististi eikä Joonaksesta ollut jälkeäkään. Mitä peliä se taas pelasi... halusi kuitenkin vain kostaa mulle kun joutui heräämään yksin.
Vilkaisin ohimennen olohuoneeseen eikä sielläkään näkynyt merkkejä mun pikku karkuristani. Palasin takaisin keittiöön ja päätin ostokset purettuani soittaa sille vielä uudelleen. Jospa se oli lähtenyt vaikka ulkoilemaan. Ei Joonaksesta koskaan tiennyt...
Nappasin pöydälle jättämäni lapun heittääkseni sen roskiin ja näin sen vieressä toisen samanlaisen. Katsoin sitä hetken hämmentyneenä ihan kun en olisi edes tajunnut tuota yhtä ainutta sanaa. Lähdin.
***
Nyt on jännittävää...
