Mä olin talsinut kaikki mahdolliset paikat läpi mitä vain keksin ja olin eksynyt illan hämärässä treenikselle. Mä aloin olla jo epätoivoinen Joonaksen löytymisen suhteen. Kukaan ei ollut kuullut siitä yhtään mitään. Ei niin mitään. Nähnyt sattumalta edes vilausta siitä...
Mä päätin käydä nopeasti treeniksellä juomassa ja lähteä sitten jatkamaan rakkaani etsintää. Minä en ennen lepäisi kun sen olin löytänyt. En vaikka se mun viimeiseksi teokseni jäisi. Ainakin mä tiesin antaneeni sitten kaikkeni. Joonakseen jos johonkin mä sen kaiken olin valmis laittamaan. Ei mulla ollut muuta.
Vetäisin oven auki ja astuin lämpimään kämppään sisälle. Ulkona alkoi olla jo viileää näin iltaisin. Olihan syyskuu alkamassa ihan juuri. Mulle oli aivan sama vaikka mä itse paleltuisin kuoliaaksi, kunhan vain Joonas oli lämpimässä.. turvassa.
"Joel?" kuului kysyvä ääni.
Tuosta mä en erehtynyt. Sen oli pakko olla Joonas... mä kurkkasin varovasti eteisestä ja näin tuon seisovan keskellä lattiaa tummansininen puku yllään. Mitä helvettiä oli tapahtunut?
"Joonas missä hitossa sä oot oikein ollut?" kysyin huolesta sekaisin.
Valot napsahti päälle ja mun leuka loksahti lattiaan. Koko huone oli koristeltu kynttilöin ja Joonas seisoi keskellä ruusun terälehtien muodostamaa sydäntä.
"Mä luulin etten tulis koskaan löytämään elämäni rakkautta" se sanoi katsoen mua tiukasti silmiin. Sen katse oli lempeä ja rauhallinen. Kaikkea sitä mistä mä itse olin tällä hetkellä valovuosien päässä.
"Sitten mä tajusin katsoa tarpeeks lähelle ja löysin sinut" se jatkoi.
Sen sanat sulatti sydämen. Mä en osannut saati saanut sanottua yhtään mitään. Mä pystyin vain tuijottamaan sitä ja odottamaan miten tarina jatkui.
"Sä teet mun elämästä joka päivä aina rahtusen verran parempaa" sen ääni alkoi murtua.
Älä tee sitä... mä en ollut valmistautunut itkemään tällä reissulla. Mä en halunnut itkeä nyt..
"Ja ennen kaikkea sä saat mut tuntemaan itseni ehjäksi" sen poskelle vierähti kyynel ja sama reaktio peilautui mun kasvoilta muutaman sekunnin päästä tuosta. Mitä mä enää voin sanoa.
"Joel.." mä en uskaltanut edes kuvitella mihin tämä oli menossa.
Vaikka mun kaiken järjen mukaan olis pitänyt se jo tajuta. Kaikki muut varmaan tajusikin... yksin minä olin aivan pihalla.
Se nappasi taskustaan mustan samettisen rasian ja avasi sen samalla polvistuen mun eteen. Mä katsoin sitä silmät suurina järkytyksestä. Positiivisesta sellaisesta... sen katseesta loistanut varmuus ei ollut hävinnyt minnekään. Siihen oli tullut lisäksi vain suunnaton uteliaisuus. Kiinnostus kuulla juuri se mitä halusikin..
"Tuletko.." se ehti kysyä ennen kun mä miltei juoksin sen luo ja kyykistyin sitä vastapäätä.
"Tulen tulen tulen" toistelin ennen kun se sai kysymystään edes loppuun.
Se huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä vain avatakseen ne taas uudelleen. Sen hymy oli kaunis ja enemmän aito kuin koskaan ennen. Se tarttui mua kädestä ja pujotti kultaisen sormuksen mun vasempaan nimettömään.
Se nousi seisomaan mua kädestä pidellen ja kietoi kätensä mun niskaan.
"Mä rakastan sua Joel" se sanoi.
"Ja mä rakastan sua.. Joonas" vastasin hymyillen.
Se kurottautui suutelemaan mua ja samalla sekunnilla mun korviin kantautui lukematon määrä taputuksia ja vihellyksiä. Tämäkö se olikin... mä melkein olisin voinut loukkaantua tästä.. pelästyttää nyt toiselta ensin sielu pihalle pikku katoamistempulla ja sen jälkeen suvereenisti kosia.
Ensin mun näköpiiriin ilmestyi Niko ja perässä seurasivat Aleksi, Tommi ja Olli. Niiden jälkeen esiin tuli Joona, Miki, Santeri ja muut crewn porukasta. Se oli pyytänyt kaikki tänne... mitä se oliskaan tehnyt jos mä olisin sanonut ei?
Eipä mulla käynyt kyllä pienessä mielessäkään vastata kieltävästi. Olihan tämä mullakin mielessä käynyt. Ei sitä voinut väittää. Mutta Joonas ehti ensin. Ja hyvä niin. Seuraavaksi pitäisi osata sanoa se yksi maaginen sana... tahdon.
***
Ja näinhän siinä sitten kävi :) Nyt ei muuta ku häitä odotellessa ::) Toivottavasti kaikki on viihtynyt tämän stoorin ja jatko-osien mukana. Minä ainaki oon ja tulee kauhee ikävä tätä parivaljakkoa :(