Joel makoili mun sylissä piirrellen kuvioita mun paidan mukaisesti. Se oli ollut kovin hiljainen ja selvästi ajatuksissaan. Mä olin kerran kysynyt et oliko kaikki hyvin ja saanut vastaukseksi vain tiukan halin ja nyökkäyksen.
Toisaalta ehkä vain hyvä että se oli niin ajatuksissaan että mäkin sain aikaa järjestellä omia ajatuksiani. Vaikka ei niissä nyt paljoa organisointia vaadittu. Mun piti vain löytää vastaus yhteen kysymykseen. Milloin?
"Oot sä koskaan miettiny miten erilaista meidän elämä olis jos ei oltaiskaan yhdessä?" se kysyi yhtäkkiä. Mä otaksuin sen tarkoittavan sitä aikaa kun me ei vielä oltu.. eikä sitä että se olis yhtäkkiä nähnyt parhaakseen pistää poikki.
"En oikeestaan.. mä en osaa kuvitella meitä enää erillään" vastasin.
Silittelin hellästi sen hiuksia samalla yrittäen tulkita sen ilmeitä ja eleitä. Se oli aina ollut ilmeikäs. Sen kasvot yleensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
"En mäkään mutta sitä mä vaan että jos ei oltaiskaan koskaan rakastuttu toisiimme.." se sanoi nostaen katseensa muhun. Sen kädet lepäsi mun vatsalla ja leuka oli miltei mun haarojen välissä. Se näytti kieltämättä aika hassulta...
"Kai me edelleen oltais me. Parhaat ystävät" vastasin hartioitani kohauttaen.
Niin mä sen ajattelisin. Ilman mitään ihmeellisyyksiä. Jos kumpikaan ei olis rakastunut, ei kai se mitään olis muuttanut. Se varmaan olis ollut eri juttu jos tunteet olis ilmenneet yksipuolisina..
"Onks sulla ikävä sitä?" se kysyi.
Ei mulla oikeastaan ollut. Niin pitkään mä olin jo tottunut et ystävän sijaan Joel olikin mulle poikaystävä. En mä osannut ajatella sitä enää minään muuna. Enkä mä kaivannut hetkeäkään toisin. Vaikka se oli ystävänä aivan mahtava, täydellinen suorastaan.. se oli silti kumppanina vielä jotain paljon enemmän. Meidän suhteen aikana mä olin oppinut siltä lukuisia asioita itsestäni, rakkaudesta puhumattakaan. Hetkeäkään mä en vaihtaisi pois.
"Ei. Koska nyt mulla on sekä kumppani että paras ystävä samassa paketissa" sanoin hymyillen. Ja se ei ollut ihan itsestään selvyys. Mä olin todella onnekas saadessani sanoa noin.
"Mulla on toisinaan" se sanoi.
Sen sanat sai mut lievän hämmennyksen valtaan. En mä ajatellut että se ikävöisi mua ystävänä.. en mä kuitenkaan miksikään siinä ajassa ollut muuttunut. Sama Joonas mä edelleen olin.
"Mutta en mä vaihtais sitä mistään hinnasta tämän hetkisen kanssa" se jatkoi.
Se oli helpottavaa kuulla vaikka kyllähän mä sen tiesin jo. Sillä vaan oli taito saada mut ajoittain paniikin valtaan tuollaisilla sanoilla vaikka se ei olisi edes tarkoittanut niitä niin. Mä vaan hallitsin yliajattelun... jossain minunkin oli oltava hyvä.
"Enää ei tarvi pelätä että toinen pettää" se sanoi hiljaa.
Vaikka sen sanat olikin omalla tavallaan melko surulliset, silti ne saivat hymyn mun kasvoille. Mä tiesin sanomattakin sen luottavan muhun. Kuinka voisikaan olla toisin, kaikkien näiden vuosien ja yhdessä kuljettujen polkujen aikana. Mulla oli samassa paketissa kaikki se, mistä mä en aiemmin ollut uskaltanut edes unelmoida. Miksi ihmeessä mä olisin pilannut sen pettämällä? En mä ollut sellainen vaikka mä aiemmin olinkin ehkä ollut hieman kevytkenkäinen...
"Ei kellekään muulle oo enää tarvetta" huomautin.
Se nosti uudelleen katseensa muhun ja hymyili. Se siirtyi lähemmäs painaakseen pusun mun huulille. Miten mä olin koskaan pärjännytkään ilman niitä. Voinut edes kuvitella et jotain parempaa olis ollut tarjolla. Kun ei ollut.
***
Mitä mahtaa Joonas suunnitella :))
