Mä olin yrittänyt soittaa Joonakselle tuloksetta, sillä sen puhelin oli jäänyt sohvalle. Parhaani mukaan mä yritin ymmärtää mitä se oli viestillään tarkoittanut. Mihin se oli lähtenyt? Ihan kuin sen lause olis jäänyt kesken.
Mä olin kiertänyt koko kämpän parveketta myöten mut Joonasta vaan ei näkynyt. Sen viesti oli alkanut muuttua mun päässäni vain pahemmaksi ja pahemmaksi enkä mä oikein tahtonut enää tietää miten siihen olis pitänyt suhtautua.
Paniikin kasvettua sietämättömäksi, mä olin soittanut jo jokaiselle bändin jätkistä crewta myöten et oliko ne kuullut Joonaksesta mitään. Ei tietenkään kun jätkä oli jättänyt luurinsa himaan... voi vitun vittu.
Nikolle mä olin soittanut viimeisenä ja se oli kysynyt et halusinko mä sen etsimään Joonasta kanssani. Vielä mulla ei ollut aikomusta pistää etsintäpartiota pystyyn mutta lähellä se oli.
Mä olin huolesta sekaisin ja kävin läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomaltakin tuntuvat kauhuskenaariot. Mä tiesin kyllä et se oli viimeinen asia mitä mä olisin saanut tehdä mut en mä mahtanut itselleni mitään. En mä voinut olla ajattelematta et jos sillä olikin joku huonosti. Ja mä olin vain himassa kädet ristissä odottamassa et jospa se ilmestyisi kuin tyhjästä. Ei helvetti, mun oli lähdettävä etsimään sitä ennen kuin oli liian myöhäistä!
Tässä ajassa se ei ollut voinut ehtiä vielä kauas. Jotain toiveita siis oli vielä. Tai mahdollisuudet oli ainakin huomattavasti paljon paremmat kuin esimerkiksi keskiyöllä.
Tartuin uudelleen luuriin ilmoittaakseni Nikolle et mikäli se mieli mukaan etsintäpartioon, sen oli parempi olla valmiina viidessä minuutissa. Mä en suostunut hukkaamaan aikaa enää tämän enempää kun mun elämäni tärkein ihminen oli karkuteillä.
Nappasin sohvalta Joonaksen puhelimen käteeni ja aloin selata sen puhelutietoja. Mä tiesin kuulostavani täysin vainoharhaiselta ja mustasukkaiselta poikaystävältä mut mun tarkoitukseni oli oikeasti ihan hyvä. Ainakin mä näkisin oliko se soitellut jollekin tämän päivän puolella. En mä tiedä oliko siitä todellisuudessa mitään hyötyä mut aina kannatti yrittää.
"Oo valmiina. Me lähdetään etsimään Joonasta" sanoin kuultuani Nikon vastauksen.
Toisella kädellä mä selasin mahdollisia johtolankoja Joonaksen puhelimesta ja huomasin sen soittaneen Nikolle tunti sitten.
"Se on ollut poissa vasta hetken. Odotetaan nyt vielä" Niko sanoi.
Miksi se ei ollut sanonut mitään siitä et Joonas oli soittanut sille vain hetki sitten. Mä halusin tietää mistä oikein oli kysymys.
"Millon sä ajattelit kertoa että oot puhunu Joonaksen kanssa hetki sitten?" kysyin.
Sen olisi pitänyt kertoa asiasta jo silloin kun mä sille olin tästä soittanut. Ei kai mulle ensimmäisenä tullut mieleen alkaa toisen puhelinta tonkia. Ihan kun mä en vähemmälläkin olis saanut kusipään leimaa.
"Mä en ehtinyt vastata sille ja kun olin soittamassa takaisin, sä soitit jo" se sanoi.
Nyt mua sitten huolestutti vielä enemmän. Jos se olisi vastannut, me voitais jo hyvinkin olla Joonaksen jäljillä. Sitä vaan ei auttanut miettiä nyt. Sillä ei ollut mitään merkitystä et mitä sillä olis voinut voittaa jos olis tehnyt sitä tai tätä. Nyt oli vain tehtävä se mikä voitiin tehdä.
"Tuut sä mun kanssa vai et?" kysyin vaihtaen aihetta.
Mulle oli aivan sama. Lähti se mukaan tai ei, mä menin joka tapauksessa. Mä en pystynyt olemaan paikallani enää hetkeäkään.
"Joel rauhotu nyt vähän" Niko ohjeisti.
Miten se saattoi olla noin välinpitämätön. Kyseessä oli kuitenkin Joonas. Meidän kaikkien yhteinen ystävä. Niillä kahdella oli ollut aina erityinen suhde joten Nikon jos kenen olisi luullut ymmärtävän.
***
Tämähän on kuulkaas viimeistä osaa vaille valmis :)
