Miksi musta alkoi tuntua siltä et tyhjästä sängystä heräämiseen olis melkein voinut jo tottua. Joel oli nimittäin taas ottanut jalat alleen ja mä sain heräillä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Jo toistamiseen tämän vuorokauden puolella. Mitä pahaa mä tällä kertaa olin tehnyt?
En mä tällaisista heräilyistä piitannut... mä olisin halunnut viettää aamun sängyssä pitkän kaavan mukaan. Halailla ja pussailla.. ihan olla vaan. Miksi aina olis pitänyt olla kiire? Eihän meillä ennenkään ollut... aikaa oli ollut vaikka millä mitalla vaikka todellisuudessa ei olis ollutkaan. Nytkö tämän piti mennä tähän...
Nappasin puhelimen yöpöydältä ja vilkaisin nopeasti vain katsoakseni oliko kukaan laittanut viestejä. Se tsekkaus oli yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin. Instagramissa sen sijaan näytti olevan muutama kymmenen uutta seuraajaa ja inbox niin täynnä et sitä ajatellessakin ahdistui.
Laskin luurin sängylle ja nousin istumaan. Ei todellakaan ollut Joelin tapaista olla hereillä ennen kahdeksaa. Mikä siihen oikein oli yhtäkkiä iskenyt? Minunhan se pitäisi tietää. Olihan kyse sentään mun poikaystävästäni. Mä haluaisin sanoa myös et tulevasta aviomiehestäni mutta... no, aika näyttää...
Tepastelin ulos makkarista ja suunnistin keittiötä kohti. Ehkä kahvi selkeyttäisi mun sekavia ajatuksiani. En mä turhaan sanonut olevani yksi yliajattelun perikuva. Mä tiesin et Joel teki samaa mutta siinä hommassa mä pesin sen sata-nolla. Mua pahempaa sai hakea.
Asiat oli siihen asti hyvin kun kaikki pysyi vaan ennallaan. Ei muutoksia eikä mitään muutakaan. Kyllä mä tajusin et väistämättä tunteet alkoi muuttua kun oltiin oltu jo pitkään yhdessä... olihan se nyt selvää ettei ne voineet pysyä samanlaisina kun suhteen alussa. Mutta en mä halunnut meistä tulevan juuri sitä perinteistä toisiaan välttelevää ja rakkauden kadottanutta pariskuntaa joka lopulta ajautui katkeran suloiseen eroon... ja minäkö sanoin ajatusteni olevan parhaimmillaan aamulla?
Mun teki mieli hakata päätä tiiliseinään ja tolkuttaa itselleni et kaikki oli hyvin. Sehän siinä olikin. Kun kaikki ihan oikeasti oli hyvin. Mä vaan sain asiat päässäni vaikuttamaan siltä kuin ne ei sitä olisi. Ja sillä mä sain avaimet täydelliseen tuhoon.
Joelia ei näkynyt missään eikä se tehnyt mun kasvavalle paniikinomaiselle ajattelutavalleni ollenkaan hyvää. Sen läsnäolo olisi voinut olla se joka sai vedettyä mut pois oman pääni sisältä mutta nyt mä sain pärjätä itseni kanssa ihan yksin. Kerrassaan ratkiriemukasta...
Nappasin kaapista valkoisen mukin ja kaadoin sen puolilleen keittimeen jäänyttä kahvia. Se oli vanhaa ja kylmää... selvä merkki siitä mitä minä tulin olemaan vuosien päästä jos en saatana kohta lopettanut tätä turhanpäiväistä ongelmien vatvomista. Niitä varmaan tuli ihan vähemmälläkin... ei mulla nyt niin tylsä elämä voinut olla et mun oli kehitettävä jo ongelmatkin itse.
Mun oli parasta lähteä purkamaan paineita parvekkeelle. Heittelemään kusipäitä kivillä ja sitä rataa... oikeasti mä olin menossa röökille. Sillä oli jostain kumman syystä rauhoittava vaikutus muhun. Ei se yhtä hyvä ollut kuin Joel mutta se nyt ei ollut paikalla joten tähän oli tyydyttävä.
Suunnatessani mukini kanssa kohti eteistä, mä havaitsin keittiön pöydälle ilmaantuneen valkoisen lappusen. Mä sain juuri ja juuri tuosta epäselvästä töherryksestä selvää. Treeniksellä : ) Soita jos tarvitaan kaupasta jotain. J<3
Tällä menolla lisää kahvia ja röökiä. Mulla oli paha tapa purkaa ahdistusta ja stressiä niihin. Molemmat vei multa ruokahalun ja sitten tuli vielä entistä pahempi olo. Eikö kuulostanutkin terveeltä?
Nappasin takkini taskusta röökiaskin ja lähdin sen kanssa parvekkeelle. Ihan kun ei vähemmälläkin olis saanut terveyttään pilattua. No onneksi mä en harrastanut tätä sentään kovin usein... vain silloin kun ahdistus ja stressi kävivät lähes sietämättömiksi. Koko aikana kun mä Joelin kanssa olin ollut, ei niin ollut käynyt. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta vuoden sisään.
Talsin olohuoneen läpi parvekkeen ovelle ja kiskoin tiukkaakin tiukemman lukon auki. Mä olin viimeksi silloin käynyt parvekkeella kun me oltiin otettu jouluvaloja pois. Tammikuun puolivälissä. Ja nyt vedeltiin elokuun viimeisiä päiviä. Kohta ne saisi laittaa jo takaisin...
Laskin kahvimukin pikkuruiselle pöydälle ja nappasin tuhkakupin lähettyvillä olevan sytkärin. Mahtoikohan sekään paska enää edes toimia? Kikkailin sen kanssa muutamaan otteeseen ja sain kuin sainkin sen tottelemaan.
Vedin askista yhden savukkeen, laitoin sen huulieni väliin ja sytytin. Mä aloin kuulostaa jo siltä kuin olisin ollut osana jotain mafia-elokuvaa... kaikki kävi kunhan mä vaan saisin mielenrauhan.
Katselin alapuolella kulkevaa tietä jossa ihmiset kiiruhtivat joka suuntaan. Kenellä oli kiire kouluun ja kenellä töihin. Mulla sen sijaan ei ollut kiire mihinkään... kiva toisaalta niinkin. Olihan tässä jo koko kesä mentykin kuin pää kolmantena jalkana. Oikeastaan mä kaipasin sitä... silloin ei ollut aikaa ajatella mitään ylimääräistä. Kaikki keskittyivät samaan asiaan ja kukin omalla tavallaan. Ei silloin ehtinyt miettiä mitään muuta. Nyt kun taas ehti, lopputulos oli tässä. Mä seisoin parvekkeella röökillä ja mietin et pitäisköhän sitä hypätä...
***
Eipä ole montaa osaa enää jäljellä O_o
