Me oltiin päästy aamupalalta takaisin huoneeseen ja saatu puhtaat lakanatkin pikku lemmenleikkien jäljiltä. Nyt kelpasi käpertyä toisen kainaloon ja halailla sängyssä vaikka koko loppupäivä. Ja yöllä pistää taas lakanat vaihtokuntoon...
Joel tarttui mua käsistä ja hymyili tyytyväisen näköisenä. Se liikutteli mun käsiä omiensa tahtiin ja hyräili jotain mistä mä en saanut vähääkään kiinni. Joko sillä oli ikävä musahommien pariin..
Se painautui tiukemmin mua vasten ja hautasi kasvonsa mun kaulaan. Sen kädet painui mun lanteille ja se alkoi keinuttaa mua sivulta toiselle omassa tahdissaan. Mä kiedoin hymyillen käteni sen niskaan ja suljin silmäni hetkeksi. Tästä puuttui enää vain musiikki ja romantiikka oli saanut kruununsa.
"Kai sä tiesit että oot aivan ihana" se kuiskasi.
Eihän sen sanoille voinut kuin hymyillä. En mä niistä niin takuuseen mennyt mutta pääasia että se oli tuota mieltä. Ikävämpi juttu se olis ollut jos mä olisin itse pitänyt itseäni ihanana ja täydellisenä poikaystävänä ja Joelin mielestä olisin ollut perkeleestä seuraava. Toisaalta, mistäpä mä sitä tiesin mitä tuo pienessä mielessään ajatteli.
"Sä oot ihanampi" sopersin sen hiusten sekaan.
Sitä vastaus tuskin tyydytti mutta samapa se mulle oli. Musta Joel oli ihanin ihminen mitä maailma päällään kantoi, eikä siihen ollut kahta sanaa. Osasi se totta vie olla vaikea, hankala ja vittumainen mutta jos se ei olisi ollut niitä kaikkia, se ei olisi ollut se mies ketä mä rakastin. Juuri kaikki tuo teki siitä niin vastustamattoman ihanan. Tai ihanan vastustamattoman. Ihan miten päin asian vaan halusi ilmaista.
"Mutta sä oot ihanin" se tokaisi nostaen kasvonsa mun omien tasolle.
Se katsoi mua lempeä hymy kasvoillaan ja painoi kevyen suudelman mun huulille. Tuota mä salaa osasinkin odottaa. Eipä tuohon enää vastaansanomista ollut. Se rakasti aina sanoa viimeisen sanan joten olkoon niin. Enkä mä nyt tarkoittanut tällä sitä et Joelin oli aina saatava tahtonsa läpi. Kyllä me tärkeistä asioista päätettiin ihan yhteisymmärryksessä. Ehkä tämä nyt kuitenkin oli vähemmän tärkeäksi luokiteltava asia, joten olkoon niin.
"Nyt mä haluan syliin" se kuiskasi ja työnsi mut hellästi takana olevalle sängylle.
Mä en voinut kuin hymyillä sen huomionhakuisuudelle. Se oli niin läheisyydenkipeä et mä en ollut koskaan nähnyt sitä samanlaisena. Yleensä mä olin ollut meistä se joka kaipasi läheisyyttä ja kaikenmaailman söpöstelyä. Nyt Joelista oli tullut tuollainen takiainen. Kuinka suloista...
Mä nojasin sängynpäätyyn ja otin itselleni mukavan asennon. Joel katsoi mua päätään kallistaen ja odotti lupaa tulla syliin. Miten herttainen se olikaan... sydän sen kanssa suli väkisinkin.
"Tuu vaan" sanoin hymyillen ja ojensin käsiäni sitä kohti.
Se konttasi mun luo ja kävi makuulle mun jalkojen väliin. Kätensä se kietoi mun ympärille ja päänsä se painoi mun rintaa vasten. Se huokaisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä.
Mä en voinut olla enää onnellisempi siitä rakkauden määrästä, josta mun sydän täyttyi kerta toisensa jälkeen tuon ihanan koheltajan kanssa. Vaikka meillä molemmilla oli ollut suuriakin vaikeuksia uskoa enää rakkauteen, me oltiin kuitenkin toistemme kautta opittu jälleen uskomaan. Nyt me tiedettiin ettei mikään tullut ilmaiseksi eikä rakkauskaan ollut välttämättä ansaitsemiskysymys. Sen eteen oli tehtävä töitä ja nähtävä vaivaa. Siihen me oltiin valmiit.
***
Keksin tähän aika ihanan lopun :)
