Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

27. osa

Kun Uskotassu kosketti Kuukiven pintaa, hän tunsi jääkylmän aallon vyöryvän ylitseen kuonosta hännänpäähän. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin kylmäksi ja halu paeta kuunvalossa kimaltavan kiven luota kohosi hänen mielessään. Hän kuitenkin tajusi samalla hetkellä, että hän ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan vaan oli pakotettu pysymään paikoillaan.

Paniikki täytti hänen mielensä, koska tuntui kuluvan monta vuodenaikaa ennen kuin pimeys hänen ympäriltään hellitti. Avatessaan viimein silmänsä hän tajusi seisovansa Myrskyklaanin leirissä ja ymmällään vilkuili ympärilleen. Aukiota valaisi taivaalla paistava kuu, jonka valo heijastui maahan kerääntyneistä lammikoista.

Äkkiä hän tajusi valkoisen pennun seisomassa erään lammikon vierellä ja tämän tuijottavan silmät ymmyrkäisinä veden pintaa. Kesti vain silmänräpäys ennen kuin hän tajusi näkevänsä itsensä monta kuuta nuorempana. Kuva hänen edessään muuttui kuin itsekseen ja yllättäen hän olikin saman vesilammikon äärellä katsomassa Etanalaikun kuvajaista väreilevän veden pinnalla.

Kollioppilas räpäytti ihmeissään silmiään mutta siinä samassa varjojen peittämä leiri vaihtui päivänvalon valaisemaksi. Aukio oli täynnä myrskyklaanilaisia, jotka olivat kokoontuneet hiekalla makaavan tummanharmaan kissan ympärille.

Tuijottaessaan kuollutta myrskyklaanilaista Uskotassu yritti muistella tuota päivää, jolloin hän oli heräämisen jälkeen löytänyt muun klaanin suremasta Etanalaikun kuolemaan. Hän muisti hämärästi, miten oli kuvitellut edellisenä yönä nähneensä tämän kuvajaisen vedessä ja seuraavana päivänä saanutkin kuulla tämän kuolemasta.

Jälleen kuva hänen edessään muuttui mutta hän ei enää ollutkaan leirissä vaan lumen peittämässä metsässä aivan joen rannalla. Hän tajusi taas olevansa itsensä nuoremman version vierellä. Seuratessaan tämän katsetta virtaavan joen pinnalle hän tiesi jo, mitä siellä näkisi.

Jos hän ei ollut muistanut Etanalaikun kuolemaa kovinkaan tarkasti, hän muisti ensimmäisen päivänsä oppilaana, jolloin hän oli lähtenyt yksin metsään etsimään uusia sammalia äänen ohjaamana. Hän oli päätynyt joelle ja nähnyt hiekanvärisen valkoisen kirjavan kissan kuvajaisen, joka nytkin tuijotti häntä suoraan silmiin.

Kuten aikaisemminkin maisema hänen silmiensä edessä muuttui silmänräpäyksessä. Katsoessaan ympärilleen hän ei kuitenkaan tunnistanut paikkaa. Se muistutti etäisesti Myrskyklaanin leiriä mutta piikkihernemuurin ja saniaisten sijasta joka puolella maasta lumen keskeltä kohosi kaisloja.

"Terätähti oli hieno päällikkö ja tulemme kaipaamaan häntä", hiljainen ääni sai Uskotassun säpsähtäen kääntämään katseensa puhujan suuntaan ja näki kilpikonnakuvioisen naaraan. Hän tunnisti tämän kokoontumisista Fenkoliputoukseksi, Jokiklaanin parantajaksi. Oliko tämä Jokiklaanin leiri? Mitä hän oikein siellä teki? Entä jos jokiklaanilaiset huomaisivat?

Ennen kuin hän ehti panikoida enempää, hänen katseensa lipui Fenkoliputouksen edessä makaavaan kissaan ja hänen silmänsä suurenivat. Siinä oli se sama hiekanvärinen kolli, jonka hän oli nähnyt joen pinnan kuvajaisessa ja vain hetki sen jälkeen kahden muun jokiklaanilaisen kanssa kävelemässä omalla reviirillään.

Oliko Fenkoliputous juuri sanonut Terätähti? Ajatus sai hänet ymmälleen. Hän muisti ensimmäisestä kokoontumisestaan, miten Jokiklaanin uusi päällikkö oli ilmoittanut Terätähden kuolemasta. Oliko hänen näkemänsä kolli siis ollut Jokiklaanin päällikkö? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tiennyt, kuka vanha kolli oli ollut.

Seuraavassa näyssä lumi oli jo kadonnut metsästä mutta valkoinen oppilas hädin tuskin näki muuta kuin hiekkaseinäisen kuopan juurten suojassa. Hän seisoi lähes vatsaturkkiinsa asti ruskeassa mutavedessä, joka tuntui imeytyvän hänen pitkiin karvoihinsa. Hetki tuntui niin tutulta, että hän jähmettyi paikoilleen. Ei. Se ei vain tuntunut tutulta. Sen tapahtumisesta ei vain ollut niin kauan kuin muiden muistojen.