Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

17. osa

"Siipi, tulehan! Aika mennä nukkumaan", Lumihiutaleen lempeä huhuilu kuului luolan poikki ja sai Siiven pään kapsahtamaan ylös. Hän kääntyi hämärässä katsomaan harmistuneena emoaan, jonka turkki näytti vesiputouksen läpi kajastavassa valossa harmaalta.

Ennen kuin hän lähti tyytymättömänä lampsimaan emonsa luokse, hän loi vielä lyhyen silmäyksen Pikkulintuun ja Mutalaikkuun, joiden kanssa hän oli ollut leikkimässä. Mutalaikun naamalla tuntui kuvastuvan hänen pettymyksensä, mutta Pikkulinnun meripihkanväriset silmät sen sijaan tuijottivat takaisin vahingoniloisina kuin tämä olisi ilkkunut häntä siitä, että hänet käskettiin aikaisemmin nukkumaan. Se sai hänet harmistumaan entisestään.

Nämä ehkä olivat häntä kuun vanhempia, mutta hän oli näitä huomattavasti ketterämpi ja onnistunut tuon tuosta väistämään näiden alkeellisia taisteluliikkeitä, joita nämä olivat nähneet luolanvartija-alokkaiden harjoittelevan. Sisarukset olivat perineet Auringolta leveät lavat ja voimakkaat lihakset, ja näistä epäilemättä tulisi emonsa tavoin luolanvartijoita.

Päästyään Lumihiutaleen luokse Siipi sanaakaan sanomatta pujahti vain tämän ohitse ja jatkoi matkaansa makuupaikalleen. Pehmeät tassunaskeleet luolan lattialla kertoivat, että hänen emonsa tuli perässä.

"Älä huoli, ehdit huomenna leikkiä taas heidän kanssaan", tämä lohdutti hänen selkäänsä nuolaisten, kun hän oli käpertynyt sammalista ja höyhenistä tehdylle pedille. Hän vain murahti epäselvästi ja tunki kuononsa tassujensa alle mielenosoitukseksi. Vaikka musta naaras olisi halunnut vielä jäädä viettämään aikaa muiden pentujen kanssa, hänen oli siitä huolimatta täytynyt olla väsynyt tiedostamattaan, koska lähes välittömästi silmät suljettuaan hän jo nukahti.

Tuntui vain silmänräpäykseltä, kun jokin sai Siiven heräämään säpsähtäen. Avatessaan silmänsä kaikki näytti hänen ympärillään vieraalta sen sijaan, että hän olisi nähnyt tutun luolan kohoavan silmiensä edessä. Hän makasi pehmeiden sammalien päällä mutta niitä ei ollut levitelty siististi viileälle kivilattialle kuten tavallisesti.

Hän muisti Lumihiutaleen selitykset maisemista luolan ulkopuolelta. Tämä oli selittänyt metsästä, jossa puiden kovat ruskeat rungot seisoivat tukevasti paikoillaan kovissakin tuulissa. Vaikka hän ei ollut koskaan itse nähnyt puita, hän oli varma, että niitä hänen edessään nyt kasvoi lukematon määrä joka suuntaan.

Musta naaras säpsähti tuntiessaan kosketuksen kyljessään ja kääntyi katsomaan. Hänen vieressään makasi unessa hänelle vieras pitkäturkkinen kolli. Pelästyneenä hän loikkasi jaloilleen ja perääntyi epäluuloisena kauemmas, mutta tämä ei näyttänyt merkkiäkään heräämisestä.

Kun Siipi oli varma, että vieras kissa ei ollut heräämässä, hän uskaltautui jälleen katsomaan ympärilleen tarkemmin. Kaikkialla oli pelkää vihreyttä ja loputtomista puuriveistä huolimatta hän tunsi olonsa suojattomaksi ilman luolan antamaa suojaa.

Vaikka hän oli heti alusta alkaen tajunnut näkevänsä unta, hän ei silti voinut olla miettimättä, missä oli ja kuka tuo toinen kissa hänen kanssaan oli. Vuorilla hän ei mitenkään voinut olla, koska eihän siellä kasvanut sellaisia määriä puita. Mikä paikka tämä siis oli?

Äkkiä aivan yllättäen kirkas välähdys sokaisi naaraan ja lähes välittömästi sen jälkeen kova pamaus sai hänen korvansa soimaan. Kesti hetken ennen kuin hän erotti jälleen ympäristönsä. Jos aikaisemmin hänen ympärillään oli ollut Lumihiutaleen kuvailemia lehtipuita pyöreine ja pehmeine lehtineen, nyt hänen täytyi olla keskellä havumetsää, koska lehtien sijaan puut olivat nyt täynnä terävän näköisiä neulasia.

Jos lehtipuiden keskellä hän oli seisonut hämillään paikoillaan, nyt hän tajusi juoksevansa havupuiden runkojen seassa sateen piiskatessa maata niin, että hetken hän ei ollut nähdä eteensä. Hän ei tiennyt, minne oli menossa mutta ei hänen tarvinnutkaan, koska hänen tassunsa tuntuivat johdattavan häntä määrätietoisesti oikeaan suuntaan.