Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

12. osa

Ällistyneenä Uskopentu katsoi ympärilleen. Mennessään nukkumaan hän oli uskonut jälleen näkevänsä samaa painajaista. Hän oli nähnyt sitä jo niin monta kertaa, että pelon sijasta hän enemmänkin inhosi sitä. Veren alkaessa virrata kuolevasta soturista holtittomasti hän tunsi edelleen pienen pelon vihlaisun sisällään mutta onnistui lähestulkoon aina sammuttamaan sen ennen pakokauhun valtaan joutumista.

Tällä kertaa pimeyden sijasta hän löysi itsensä kuitenkin keskeltä suurta aukiota, joka oli jopa isompi kuin tuttu Myrskyklaanin leiri. Neljä suurta tammea kasvoi sen reunalla vienossa tuulessa kahisevien lehtien peittäessä kirkkaan yötaivaan lähes kokonaan. Kuu loi valoaan lehtien lomasta ja pehmeä ruoho hänen tassujensa alla oli varjojen ja valon läikittämä.

Kolli oli kuullut niin usein kuvailuja Nelipuilta, että tunnisti paikan silmänräpäyksessä, vaikka hän ei tietenkään ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sitä omin silmin. Tällainen siis oli paikka, jossa klaanit kokoontuivat aina täydenkuun aikaan. Hänellä ei ollut koskaan edes käynyt mielessä, että hänellä saattaisi olla mahdollisuus vierailla paikassa ennen oppilaaksi pääsyä.

Kauempana hän erotti suuren kiven hahmon ja juoksi innoissaan sen luokse korkeammalle kohoavien heinänkorsien laotessa hänen edestään. Hän oli kuullut useilta klaanitovereiltaan, että Puhujankivi oli suuri, mutta ei ollut silti osannut odottaa sellaista järkälettä. Se tuntui moninkertaiselta Suurkiveen verrattuna ja hän ihmetteli, miten edes Myrkkytähti pystyi loikkaamaan sen päälle.

Lumoutuneena hän antoi katseensa nousta kiven seinämää pitkin kohti sen lakea. Heikossa valossa se näytti synkältä ja luotaantyöntävältä. Uteliaana valkoinen pentu nosti käpäläänsä ja kosketti kylmää pintaa varovasti. Vaikka ilma oli lämmin, kivi tuntui viileältä hänen polkuanturansa alla.

"Uskopentu", hiljainen kutsu hänen takaa sai hänet pelästyneenä loikkaamaan ympäri. Vaikka ääni oli ollut ystävällinen, hänen karvansa nousivat pystyyn yllätyksestä. Hän ei ollut odottanut tapaavansa ketään toista. Hän oli ollut myös niin keskittynyt kiven tutkimiseen, että ei ollut pitänyt ympäristöään silmällä ollenkaan.

Kesti hetken ennen kuin kolli erotti puhujan, koska tämä vasta käveli aukion reunalta hänen suuntaansa, vaikka tämän ääni oli tuntunut kuuluneen aivan hänen korvansa juuresta. Hän joutui siristämään silmiään, koska tulijasta hohti kirkas valo, joka sai hänen silmänsä särkemään. Se esti häntä myös näkemästä kissaa aluksi kunnolla.

Tulijan turkista loistava valo tuntui himmenevän joka askeleella ja lopulta jäljellä oli enää tumma turkki, jonka kuu läikitti hopeiseksi. Tämä seisahtui parin hännänmitan päähän Uskopennusta ja sai hänet haukkomaan henkeään.

Lempeät, keltaiset silmät näyttivät kuin tuikkivilta tähdiltä ja pitkät raajat saivat savunmustan kollin näyttämään suurelta, vaikka tämän lavat eivät olleetkaan niin leveät kuin esimerkiksi Korallivarjolla. Tämä oli sama kissa, jonka hän oli kuvitellut nähneensä Etanalaikun kuolemaan edeltävänä yönä Myrskyklaanin leirissä. Hän oli asiasta varma.

"K-kuka sinä olet?" hän sopersi ja piti katseensa tiukasti saapuneessa kissassa, koska ajatteli, että tämä katoaisi taas yhtäkkiä näkyvistä, jos hän edes vilkaisisi muualle. Kysymyksen kuullessaan kolli vähän matkan päässä kallisti aavistuksen päätään.

"Nimeni on Pihkamieli", tämä esittäytyi sointuvalla äänellä, jota Uskopentu olisi voinut jäädä kuuntelemaan vuodenajoiksi. Kuulemaansa nimeen hän ei kuitenkaan osannut reagoida välittömästi mitenkään, ja hän toisteli sitä lukemattoman kerran mielessään. Kun nimen merkitys lopulta iskostui hänen ajatuksiinsa, hänen silmänsä laajenivat ja epäluulo tulijaa kohtaan haihtui silmänräpäyksessä.

Hänen edessään istumaan asettunut kissa oli Pihkamieli, Myrskyklaanin entinen jäsen, josta hän oli kuullut lukemattomia kertoja pentutarhassa ja klaaninvanhimpien pesässä. Miten oli mahdollista, että niin suuressa arvossa pidetty kolli oli nyt siinä hänen edessään?

"Oletko sinä se Pihkamieli?" hän lipsautti ajatuksensa ja sai huvittuneen pilkkeen kohoamaan tämän silmiin.

"Minä se olen", Pihkamieli vastasi nyökäten, "olin Pilvenriekaleen edeltäjä Myrskyklaanin varapäällikkönä mutta siirryin lopulta klaaninvanhimpien joukkoon, jossa vietin elämäni viimeiset kuut."

Uskopentu silmäili ristiriitaisin ajatuksin tämän tummaa turkkia, josta pystyi edelleen erottamaan hienoisen loisteen. Tältä siis näyttivät Tähtiklaaniin kuuluvat kissat.

"Mutta miksi sinä näyttäydyt minulle?" hän kysyi ja sen esitettyään hänelle tuli epämiellyttävä tunne, että jotakin oli tekeillä. Kun hän näki Pihkamielen ilmeen vakavoituvan, tunne vain lisääntyi.

Hän oli kuullut, että tähtiklaanilaiset kävivät yleensä klaanipäälliköidenkin unissa vain, jos klaaneja oli tarkoitus varoittaa jostakin. Mikä siis sai Pihkamielen tulemaan kaikista kissoista hänen uneensa? Oliko Tähtiklaani menettänyt yhteyden Myrkkytähteen?

Samassa Uskopentua kylmäsi, koska hän muisti Myrkkytähden ja Pihlajanmarjan keskustelun. Hän oli silloin kiinnittänyt eniten huomiota vain Ruotouskon nimen kuulemiseen. Oliko näiden sanojen takana jotakin vielä tärkeämpää, mitä hän ei ollut tajunnut?

"Olen tullut antamaan varoituksen. Sinulle on tulossa vaikeuksia, jotka ovat lähempänä kuin arvaatkaan", tämä selitti hiljaisella äänellä mutta Uskopentu ei osannut kuin tuijottaa tätä silmiään kummissaan räpytellen. Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan? Kuin Pihkamieli olisi lukenut hänen ajatuksensa, lempeä katse palasi tämän keltaisiin silmiin.

"Älä huoli. Et ole yksin. Kun tarvitset apua, minä tulen ja olen kanssasi", tämä lupasi. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt mutta tämä ei myöskään näyttänyt siltä, että tämä aikoisi kertoa hänelle yhtään enempää.

"Hyvä on, minä luotan sinuun", valkoinen kolli maukui ja katsoi ihailevasti kiiltäväturkkista tähtisoturia, "haluan jonakin päivänä olla yhtä hyvä soturi kuin sinä olit Myrskyklaanissa. Kaikki puhuvat aina sinusta."

"Tiedän, että sinusta tulee", Pihkamieli vakuutti ja nousi jaloilleen. Pystymättä irrottamaan katsettaan Uskopentu tuijotti, miten tämä käveli hitaasti lähemmäs ja ohitti hänet hipaisten hännällään hänen kylkeään. Samalla tämä kuiskasi hiljaisella äänellä:

"Olet jo nyt mahtavampi kuin tiedätkään."

Hämillään hän kiepahti ympäri ja olisi halunnut kysyä, mitä tämä tarkoitti. Savunmusta henkikissa oli kuitenkin kadonnut näkyvistä ja ainoa merkki tämän paikallaolosta oli kimmeltävät käpälänaskeleet aukiolla.

Silloin hänen mieleensä tuli taas uusi kysymys, jonka hän oli unohtanut aivan täysin. Tajuttuaan, että Pihkamieli oli ollut sama kissa, jonka hän oli nähnyt sinä yönä Myrskyklaanin leirissä, hänen oli ollut tarkoitus kysyä, oliko kaikki ollut todellista vai pelkää kuvitelmaa. Tunnetun soturin läsnäolo oli kuitenkin saanut hänet unohtamaan lähes kaikki ajatuksensa.

Viime aikoina Uskopennun mieltä olivat painaneet lukemattomat vastaamattomat kysymykset, ja tämä tapaaminen tuntui vain lisänneen kysymysten määrää. Saisiko hän koskaan tietää vastausta niihin?

________________________________________________________

- Satakieli

Pihkamieli is back 😎