Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

11. osa

Uskopentu ryömi maata vasten pois piikkihernemuurin alta ja jatkoi matkaansa aina Suurkiven reunalle asti, josta hän kurkisti varovasti nähdäkseen, missä Nummipentu oli. He olivat päättäneet leikkiä piilosta ja tämä oli luvannut olla ensimmäinen etsijä.

Lähtiessään etsimään sopivaa piilopaikkaa, valkoinen pentu oli päättänyt piiloutua niin hyvin, että tämä ei ikinä löytäisi häntä. Siihen asti hän selvästi oli onnistunut suunnitelmassaan, koska tämä oli kierrellyt leiriä jo tovin. Nytkin vain täplikäs tummanruskea hännänpää näkyi aukion puolella, kun hänen pesätoverinsa kurkisti jo toistamiseen pentutarhaan tarkistaakseen, oliko hän mennyt sinne tämän edellisen käynnin jälkeen.

Nummipennun ensimmäisestä retkestä pentutarhan ulkopuolella oli kulunut puoli kuuta. Sinä aikana Myrskyklaani oli vahvistunut kolmella uudella soturilla, kun Hallaruoho, Kuuraleuka ja Usvakäärme olivat saaneet soturinimensä. Koska klaanissa ei kuitenkaan ollut oppilaita, eikä kahteen kuuhun tulisi olemaankaan, nämä joutuivat nuorimpina sotureina edelleen hoitamaan oppilaiden tehtäviä.

Piiloon! Varoitus kaikui Uskopennun mielessä, kun Nummipentu yllättäen perääntyi kokonaan takaisin aukiolle. Hän oli kuitenkin jo painautunut viileää kiveä vasten ja hengitystään pidätellen toivoi, että hänen valkoinen turkkinsa ei paljastaisi hänen olinpaikkaansa.

"Ei!" äkäinen huudahdus lähettyviltä oli pelästyttää pienen pennun siinä samassa ulos turkistaan, ja hän katsoi villisti ympärilleen kuvitellen, että huuto oli osoitettu hänelle ja joku ilmestyisi pian näköpiiriin moittimaan häntä. Kun aika vain kului mutta ketään ei kuitenkaan näkynyt tai kukaan ei kiinnittävän Uskopentuun erityistä huomiota, hän ymmärsi äänen tulleen Suurkiven sisältä.

"En pysty uskomaan, että se olisi vain sattumaa", sama ääni maukui tällä kertaa epätoivoisen kuuloisena, jolloin hän tunnisti puhujan Myrkkytähdeksi. Kellä tämä puhui ja mitä tämä ei uskonut sattumaksi?

Hän tiesi tekevänsä väärin painaessaan korvansa kiinni Suurkiven seinämää. Jos joku löytäisi hänet salakuuntelemasta klaanipäällikköä... Väristys kulki hänen selkäänsä pitkin mutta edes pelko rangaistuksesta ei voittanut hänen sisällään kasvavaa uteliaisuutta.

Pesään laskeutui hiljaisuus ja hetken pentu jo mietti, olivatko nämä tajunneet hänen olevan ulkopuolella. Lopulta hänen korviinsa kantautui kuitenkin syvä huokaus. Hän ei tunnistanut kissaa vain huokauksesta ja toivoi, että tämä paljastaisi itsensä muulla tavalla.

"Myrkkytähti", tyyni ääni aloitti. Pihlajanmarja! Myrskyklaanin parantaja oli päällikön kanssa pesässä. Se tarkoitti, että salakuunteleminen oli entistä kielletympää.

"Tiedät itsekin, että tähtiklaanilaiset näyttäytyvät päälliköillekin vain silloin kuin he itse sitä haluavat", naaras huomautti rauhallisesti mutta valkoturkkinen pentu ei voinut olla huomaamatta pientä ärtyneisyyttä tämän äänessä. Tämä kuulosti siltä kuin tällä olisi ollut muutakin tekemistä keskustelun sijasta.

"Tiedän", Myrkkytähti vaikeroi vaisusti ja Uskopentu pystyi lähes kuvittelemaan silmiensä edessä, miten tämä lysähti makuualusilleen pesänsä takaseinällä, "olen vain aina tottunut tapaamaan Ruotouskon, kun Tähtiklaani haluaa kertoa jotakin. Tämä tuntuu niin...vieraalta. Pelkään, että jokin on huonosti."

Ruotousko? Uskopentu yritti pinnistellä mielestään muistoja, koska oli aivan varmasti kuullut nimen joskus aikaisemminkin. Hän muisti hämärästi Orajapiikin joskus maininneen tämän jossakin tarinassaan. Siitä oli kuitenkin jo niin kauan, ja hän oli silloin ollut paljon pienempi, joten muistikuvat olivat hataria. Tarinan kuulemisen jälkeen kukaan muu ei ollut edes maininnut nimeä uudelleen. Miksi siis Myrskyklaanin parantaja ja päällikkö nyt puhuivat kauan sitten kuolleesta kissasta?