Soturikissat 4 ― Toinen Mahdollisuus

1. osa

Uskopentu makasi leveästi pehmeiden sammalien päällä ja tuijotti tylsistyneenä pentutarhan kattoon. Vähän väliä hän vilkuili lähettyvillä olevaan Yöpentuun lysähtäen sitten taas takaisin selälleen, kun kerta toisensa jälkeen hän joutui toteamaan, että tämä oli edelleen unessa.

Jo liian kauan sitten hän oli alkanut odottaa, että tämä heräisi, koska se tarkoittaisi, että hän pääsisi ensimmäistä kertaa katsomaan leiriä pentutarhan ulkopuolella. Hän oli avannut silmänsä edellisenä päivänä jo varhain ja odottanut ulos pääsemistä malttamattomana. Hänelle ei kuitenkaan ollut herunut lupaa ulos menemiseen, koska Yöpentu ei ollut vielä avannut omia silmiään. Tänään tämän kuitenkin täytyi olla jo valmis siihen.

Mitä jos herättäisit hänet? Ääni hänen mielessään yllättäen ehdotti. Et kai halua joutua odottamaan enää yhtään kauemmin?

Syntymästään asti valkoinen kolli oli kuullut mielessään äänen, joka oli kertonut olevansa osa häntä. Ääni jutteli hänelle usein, jos hän oli tylsistynyt, ja usein juuri äänen ehdotuksesta hän ryhtyi tekemään jotakin odottamisen sijaan.

Pitäisikö minun? Uskopentu tuumi mielessään. Ääni oli totta siinä, että hän ei olisi jaksanut odottaa enää hetkeäkään. Hän ei kuitenkaan halunnut kuningattarien vihaa niskaansa, jos menisi jälleen hoputtamaan veljeään, kuten oli tehnyt lähes koko edellisen päivän.

Pennun silmät kiersivät nopeasti pentutarhan ympäri. Se oli uskomattoman täynnä neljän kuningattaren hoitaessa tai odottaessa pentujaan samaan aikaan, ja lähin makuupaikka oli vain muutaman askeleen päässä, mikä tarkoittaisi, että siellä nukkuvat myrskyklaanilaiset heräisivät helposti koviin ääniin.

Kaikkein lähimpänä kollia makasi hänen emonsa Koituuli, jonka kylki kohoili rauhallisen hengityksen tahtiin. Hän painautui lähemmäs tämän mustavalkoista turkkia ja hengitti tämän tuttua tuoksua. Nopeasti hänelle alkoi kuitenkin tulla kuuma, jolloin hän vetäytyi taas kauemmas.

Avattuaan silmänsä hän oli alkanut heti pommittaa emoaan kysymyksillä ja hämmentynyt, kun tämän ilme oli vain muuttunut anteeksipyytäväksi eikä tämä ollut osannut vastata hänelle mitään. Kuin Ohdakemyrsky olisi ollut odottamassa pesän ulkopuolella oikeaa hetkeä, hänen isänsä oli samalla hetkellä tullut sisään ja kertonut, että Koituuli oli kuuro.

Kuullessaan sen pitkäturkkinen pentu oli ihmetellyt, miten pystyisi mitenkään kommunikoimaan emonsa kanssa. Ohdakemyrsky oli kuitenkin vakuuttanut, että he oppisivat aikanaan, eikä naaraan kuurous muuttaisi sitä, että tämä rakasti heitä erittäin paljon.

Mene nyt! Ei sinulla ole koko päivää aikaa, ääni kehotti, kun hän oli hetken taas vain maannut paikoillaan. Se sai hänet viimein ryömimään mahdollisimman hiljaa veljensä viereen. Tämä oli selkä häntä kohden, ja Uskopentu kumartui tämän ylle. Hän loikkasi kuitenkin silmänräpäyksessä taaksepäin, koska oli saada tassusta naamaansa Yöpennun kääntäessä kylkeä.

Hän pyöräytti silmiään palatessaan tummanharmaan veljensä luokse ja tökkäsi tätä tassulla ensin varovasti. Ainoa reaktio oli kuitenkin vain epämääräinen äännähdys tämän suusta, joten hän uskaltautui tönäisemään tätä jo enemmän kuiskaten samalla tämän korvaan:

"Ylös Yöpentu! Meidän täytyy mennä tutkimaan leiriä."

Uskopennun pentuetoveri liikahti jo enemmän mutta ei edelleenkään vastannut tai avannut silmiään. Mikään ei kuitenkaan enää pystyisi pysäyttää häntä tämän herättämiseltä. Kolli laski valkoiset etutassunsa tämän kyljelle ja ravisti tätä edellistäkin tönäisyä voimakkaammin.

"Herätys!" hän kuiskasi jälleen samalla tämän korvaan ja piti katseensa tiukasti tämän silmissä nähdäkseen pienenkin merkin siitä, että tämä olisi avaamassa silmänsä. Ärtynyt inahdus kantautui tämän suusta mutta melkein heti sen jälkeen Yöpennun toinen silmä raottui aavistuksen ennen kuin painui takaisin kiinni, ja tämä painautui vain lähemmäs Koituulta. Uskopentu oli kuitenkin nähnyt tarpeeksi.