MIMI 2

3. Omerta

Pikameikki naamallani ja pitkät vaaleat hiukset suoristettuna lähdin takaisin alakertaan. Vilkaisin vielä itseäni eteisen suurista peilikaapeista.

Olin pukeutunut vaaleansiniseen mekkoon sekä valkoisiin korkokenkiin: nyt kun vihdoin haava reidessäni ei enää kipuillut eikä minun tarvinnut nilkuttaa, minusta oli ihanaa laittaa taas korkokengät jalkaani. Se myös toi minulle uskottavuutta ja pituutta, jota 160-senttinen hoikka vartaloni kipeästi kaipasikin.

Olin edelleen hieman laihempi entiseen minääni verrattuna, mutta se ei oikeastaan enää haitannut minua. Tämä meikki, ihonmyötäinen mekko ja kiiltävät hiukset antoivat minulle paljon itsevarmuutta lisää.

Minusta tuntui pitkästä aikaa, että olin kaunis.

Nakkasin ylleni vielä pitkän valkoisen villakangastakkini, ennen kuin astuin ovesta ulos. Theo odotti minua jo Marcon kanssa mustassa, tyylikkäässä puvussa mersunsa luona. Molempien päät kääntyivät yllättyneinä minuun.

"Mitä?" kysyin nolona. Aloin katseellani etsiä tahraa valkoisesta takistani.

"Ei mitään. Olet vain niin kaunis", Theo sanoi ihailevasti hymyillen. Tuokin tapahtui pitkästä aikaa: Theo hymyili.

"Kiitos." Hymyilin hänelle leveästi takaisin.

Marco nyökkäsi asiallisesti, ennen kuin avasi minulle auton oven. Istuuduin takapenkille ja Theo tuli viereeni. Hän tarttui käteeni ja veti sen huulilleen nopeaa suudelmaa varten.

"Onko kaikki varmasti hyvin?" hän kysyi vakavissaan. Mitään ei ollut edes tapahtunut, ja silti hän oli jo huolissaan minusta?

"Totta kai on", vakuutin hänelle. En vaarantaisi tätä reissua; laittauduinko muka turhaan? Hah!

Hillitsin itseäni nauramasta ääneen: innostukseni oli niin suurta, että jo hymyn pidättäminen kävi kunnon työstä. Vasta sanani kuultuaan Theo käänsi päänsä eteenpäin ja antoi Marcolle merkin lähteä liikkeelle.

Käänsin pääni ikkunaa kohti ja irvistin sille nopeasti, kunnes pakotin naamani taas peruslukemille.

* * *

Saavuimme Freddy's:in kahvilaan.

Paikka oli pienempi kuin muistinkaan, vaikka olin käynyt täällä satoja kertoja aiemminkin. Täällä minulla oli ollut tapana tehdä töitä läppärilläni, sillä entinen kämppäni Lunan kanssa sijaitsi aivan kulman takana. Niin, mainitsinko jo, että olin muuttanut virallisesti Theon luokse asumaan? Tai no, jos tarkkoja ollaan, mafia oli tehnyt sen puolestani. En ollut kantanut yhtäkään esinettä entisestä asunnostani ulos. En kyllä valitakaan.

Osoitteeni ei ollut ainoa muuttunut asia viime aikoina: olin nykyään työtön.

Entinen pomoni newyorkilaisessa sanomalehdessä ei ollut arvostanut sitä, että olin kadonnut yhtäkkiä kolmeksi viikoksi, eikä minuun tuona aikana ollut saanut minkäänlaista yhteyttä. Palatessani takaisin kotiin sain viestin, ettei töihin ollut enää tulemista. Olisin kai voinut taistella työpaikkani puolesta, mutta oikeastaan olin ollut vain helpottunut. Ja mitä olisin voinut edes sanoa? Että minut vangittiin, hakattiin ja raiskattiin, mutta ei huolta: tapoin syyllisen itse ja nyt olisin valmis jatkamaan töitäni. Hallelujaa!

Tarina oli niin uskomaton, etten välillä uskonut sitä itsekään.

"Antonio", Theon matala ääni sai minut havahtumaan ajatuksistani.

Parikymppinen, harmaa puku yllään oleva mies nosti päänsä ylös ja nousi hymyillen seisomaan meidät nähdessään: "Theo, Mimi. Mukava nähdä pitkästä aikaa."

Miehet kättelivät, jonka jälkeen minun oli pakko antaa Antoniolle nopea halaus. Tiesin ettei Theo pitäisi siitä, mutten välittänyt: tämä mies oli löytänyt minut Enricon luota ja auttanut saamaan minut turvaan. Eipä uskoisi, että sama mies oli myös ampunut minua pari kuukautta sitten. Tuskin edes muistin sitä enää: se teko oli jo korvattu, ja olihan Theokin kostoksi vanginnut ja mukiloinut häntä ihan riittävästi. Tilit olivat tasan.