MIMI 2

23. Kytät

Theon näkökulma:

Edessäni seisova, vittumaisen näköinen tyyppi vaikutti alkuun epäluuloiselta, mutta pian hän suuttui sanoilleni. Kuka tämä tyyppi on minua uhkailemaan sidottuna ja aseella uhattuna, hän varmasti ajatteli minusta.

Mutta ei hän tuntenut minua. Ei kukaan olisi niin tyhmä, että ryttyilisi mafialle; ei varsinkaan tuollaiset tunarit. Me Santinit emme tehneet turhia lupauksia: hän oli kuollut mies.

"Ehkä minä ammunkin sinut - tässä ja nyt!" mies karjui ja painoi tärisevin käsin pistoolinsa ohimolleni.

Pääni kallistui hieman sivuun, koska hän työnsi asetta niin voimakkaasti minua vasten, mutta samaan aikaan kasvoilleni nousi huvittunut hymy. Oliko tämä tyyppi tosissaan? Hän ei todellakaan uskaltaisi tehdä sitä. Jos tuo ase laukeaisi, niin se tapahtuisi vahingossa.

"Ei... Theo...", kuulin Mimin vaikertavan vähän kauempana, mikä sai minut kääntämään katseeni salamana häneen.

Näin kuinka hän yritti jälleen raivata tietään luokseni, muttei päässyt Lucan ja Marcon ohi. Sydäntäni puristi nähdä hänet noin onnettomana ja hädissään. Jos se olisi minusta kiinni, en olisi päästänyt häntä tänne ollenkaan näkemään minua tässä kunnossa, hakattuna ase ohimollani.

Mutta sepä ei ollut minun hallinnassani - mikään tästä saatanan tilanteesta ei ollut. Se turhautti minua hyvin paljon.

"Riittää!" Luca huudahti, mutta ase säilyi silti tiukasti päätäni vasten.

"No? Joko annat rahat meille?" toinen, paljon lihavampi tyyppi hörähti heilauttaen käsiasettaan hetkeksi Lucan porukkaa kohti. Ase säikäytti Mimin, joka äkkiä meni Lucan selän taakse piiloon. Olin raivoissani. Uhkaapa perhettäni vielä kerran, helvetin kusipää! sisäinen ääneni karjui. Jos katse voisi tappaa, tuo läskipää olisi kuollut jo.

"Meillä on teille jotain parempaa kuin raha: teidän henkenne."

Lucan sanat saivat koko vihollisjoukon hämmentymään. Katsellessani ympärilleni huomasin, kuinka jokaisen vihollisen päähän oli ilmestynyt punainen piste. Apujoukkomme olivat täällä mukanaan lasereilla varustetut kiväärit. Siinä vaiheessa tunsin vihdoin pistoolin hitaasti loittonevan ohimoltani. Sieppaajani alkoivat hätääntyneenä vilkuilla meitä ympäröiviä rakennuksia, mutta he eivät nähneet ketään missään. Näillä luusereilla ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa meitä.

Ja nyt he kuolisivat sen tähden, että olivat yrittäneet.

Julma hymy nousi huulilleni. Aloin jo malttamattomana toivoa, että nuo pisteet muuttuisivat luodeiksi, mutta ennen kuin mitään ehti tapahtua, voimakas sireenien ääni pysäytti meidät kaikki paikoillemme.

Che cazzo? Poliiseja? Kuka helvetti soitti kytät paikalle?

Mietin jo hetken, että ehkä ne olivat menossa ohitsemme jonnekin muualle, mutta sitten näin ne: neljä poliisiautoa ajoi vauhdilla pihaan. He todellakaan olleet täällä sattumalta. Joku oli varta vasten ilmoittanut heille sijaintimme.

Tarkkailin kuinka kaikki kolme Santinia pysyivät rauhallisesti paikoillaan, mutta vihollisjoukko sen sijaan ryntäili eri suuntiin yrittäen epätoivoisesti karkuun - ja tässä nähtiinkin koulutettujen mafiosojen ja pikkurikollisten ero. Mimi tuijotti minua itkuisena ja yritti vielä kerran nykäistä itseään vapaaksi, mutta Lucan ote hänen käsivarrestaan ei irronnut. Minä ja nuo kaikki kolme miestä tiesimme, että nyt oli erittäin tärkeää pysyä rauhallisena: aseistetut miehet ja poliisit kun eivät oikein sopineet yhteen. 

Nousin hieman vaivalloisesti ylös ja sylkäisin maahan enimpiä veriä suustani. Yksi poliiseista hölkkäsi suoraan luokseni. "Herra River!" nuorimies huusi nimeäni, vaikka olin aivan hänen lähellään.