MIMI 2

32. Lähtö

Heips! Viime jaksoa jouduitte oottamaan vähän turhan kauan, niin tässäpä tulee uus luku etuajassa. Olkaa hyvät. <3

* * *

Ehdin nähdä järkyttyneisyyden Alessian kasvoilla ennen kuin pakenin laukkuineni alakertaan.

Sydämeni tykytti kiivaasti rinnassani. Sanoinko juuri noin? Halusinko minä tosiaan erota Theosta? En enää tiennyt mitä halusin, mutta ainakaan tänne en voinut jäädä. Olin niin hemmetin sekaisin, että minun todellakin pitäisi nyt päästä kauas tästä koko tilanteesta. Ehkä sitten näkisin asiat selkeämmin. Luulin jo selviäväni ulos asti - takki päällä ja kengät jalassa - kun matala ääni pysäytti minut:

"Odota."

Pysähdyin. Käteni oli jo puristunut ulko-oven kahvan ympärille, mutta jokin Theon äänessä sai minut irrottamaan otteeni. Käännyin hitaasti ympäri. Hän seisoi muutaman metrin päässä minusta roikottaen kädessään viskilasia. Nyrpistin reaktiomaisesti nenääni.

"Minne olet menossa?" hän kysyi minulta vakavana.

"Viskiä Theo? Emmekö puhuneet tästä?"

"Vastaa minulle", hän komensi minua.

"Ethän sinäkään vastaa minulle", tuhahdin.

"Se on paha tapa, anteeksi", hän sanoi kohauttaen harteitaan. Selvästikään mies ei tarkoittanut sanojaan: ne oli tarkoitettu ainoastaan lepyttämään minut. No ei onnistunut.

Käännyin eteisen kaapeille ja vedin sieltä esiin vielä hanskat ja kaulahuivin. Puin ne tomerasti päälleni Theon katsellessa jokaista liikettäni. Aloin hiljaa puhua: "Tämän takia en uskalla kertoa sinulle asioistani... Tiesin, että reagoisit huonosti."

"Emmekö voisi puhua siitä?"

"En halua puhua kanssasi. Sinä teit kantasi jo varsin selväksi", murahdin hänelle takaisin. En halunnut katsoakaan enää häntä.

"Minä panikoin, okei?!" hän henkäisi ja astui yllättäen aivan eteeni. "Tiedän että reagoin huonosti, mutta mitä sinä itse teet juuri nyt? Aiotko jättää minut tämän asian takia?"

"Olet kusipää Theo! Sinä väitit päin naamaani, että tein sen kaiken-"

"Tiedän mitä sanoin ja olen pahoillani siitä! En tietenkään usko, että teit mitään vapaaehtoisesti. Anna minulle anteeksi, amore..."

Hän yritti koskettaa kättäni, mutta vedin sen tiukasti vartalooni kiinni. Mies huokaisi raskaasti ja antoi kätensä valahtaa alas. Olimme hetken aikaa täysin hiljaa, seisoimme vain siinä vastakkain vältellen katsomasta toisiamme.

"Tulethan takaisin?" hän kuiskasi ääni täynnä haavoittuvuutta.  

En osannut antaa hänelle vastausta. Minun olisi tehnyt mieli vain luovuttaa ja painaa pääni hänen rintaansa vasten. Mutten voinut tehdä sitä: en voinut vain esittää, että kaikki oli hyvin. Sydämeni tuntui puristuvan kasaan. Tämä oli sellainen hetki, kun minun täytyisi tehdä päätös - kenties elämäni suurin päätös. Ja koska tämä mies ei tukenut minua asiassa, minun täytyisi tehdä se ilman häntä; vaikka se sattuikin meitä molempia. En tiennyt vielä miten tilanne tulisi päättymään, mutta sen tiesin, että minun täytyi nyt päästä täältä pois. Se oli ainoa keino päästä asian yli. Minun piti saada ajatukseni järjestykseen jossain kauempana tästä kaikesta.

Kauempana Theosta.

"Minä... Minä tarvitsen nyt aikaa ajatella...", kuiskasin astuen hänestä kauemmas. Välttelin hänen katsettaan, joka tuntui poraavan reikää ohimooni.