Vaarallisilla Teillä

1.

"Moikka!" huikkaan kaverilleni Alisalle.

Lähden kävelemään lukiolta kotia kohti. On syksyinen raikas iltapäivä ja tuuli puhaltaa kasvoilleni siirtäen kastanjanruskeita hiuksiani sivuun. Olen toista vuotta tässä koulussa ja  pakko sanoa, että vanhaa koulua ei jäänyt ikävä, vaikka olin ollut siellä ala-asteesta lähtien. Ehkä juuri sen takia. Olin niin täynnä sitä koulua ja vanhanaikaisia tapoja sekä tiukkoja opettajia, että olin vain helpottunut, kun lukio alkoi.

Herään omista ajatuksistani, kun jostain ilmestyy eteeni pyörä, joka melkein ajaa päälleni.

"Anteeksi!", kuski huikkaa.

Vilkaisen häntä ja sätin itseäni. Olisi pitänyt katsoa eteen. Olenpa tänään hajamielinen. Hymyilen pahoittelevasti ja jatkan matkaani. Onneksi mitään ei sattunut.

Kotimme on noin kilometrin päässä lukiosta. Matkani varrella on iso metsä, jossa rakastan käydä kävelyllä silloin tällöin. Etenkin yökävelyt. Ne vain ovat parhaita. En edes osaa kuvailla, mikä niissä niin kiehtoo, mutta yksin pimeässä metsässä harhailu saa adrenaliinin virtaamaan pienestäkin risahduksesta ja kehoni täyttää jännitys ihanalla tavalla. Okei, niin kuin varmaan tajusitte, niin rakastan kauhua ja kaikkea siihen liittyvää. Olen aina pitänyt jännityksen tunteesta, kauhuleffojen katsomisesta ja kaikesta sellaisesta. En kyllä ikinä ole ollut oikeasti vaarassa, tykkään vain pelotella itseäni turvallisilla asioilla kuten elokuvilla. Ehkä se johtuu siitä että asun pienessä kaupunginosassa, jossa ei ikinä tapahdu mitään kiinnostavaa.

Saavun kotiini ja avaan oven avaimella. Vanhempani eivät ole kotona - tyypillistä. Olen ainoa lapsi, joten talo on tyhjä. No, ei se haittaa, sillä viihdyn yksikseni. Valitsen jonkun leffan netflixistä ja alan katsomaan sitä. Arvatenkin kauhuelokuva. Ne ovat hyviä aina. Saan viestin kännykkääni. Se on Alisalta.

"Tuutko tänään bileisiin Mirolle? Voitas olla koko yö niil on kämppä tyhjänä;)"

Räpellän ranteeni ympärillä olevaa ponnaria hetken. En ole mikään bilettäjä. Enemmänkin tunnollinen opiskelija, joidenkin mielestä hieman hikke - se voi osittain olla tottakin. En kuitenkaan halua sanoa Alisalle etten jaksa tulla joten vastaan:

"Sori, lupasin vanhemmille et teen tänää illallista ja pidetään leffailta, joten en tänää voi tulla:(  pidä hauskaa poikaystäväs kaa;)"

Miro on Alisan poikaystävä. He ovat seurustelleet kohta vuoden. Minä en ole koskaan välittänyt pojista, en kyllä ole mitään suosittua sorttia, joten kukaan ei ole ollut edes kovin kiinnostunut minusta. Sen sijaan Alisa vetää porukkaa puoleensa ja on tyttöjenkin keskuudessa huomion keskipiste. Hänellä on valtava kaveriporukka ja monta poikaa kuolaamassa perään. Minä olen tuntenut hänet päiväkodista lähtien, mutta nykyään hän tuntuu hieman etäiseltä ja viettää enemmän aikaa muiden kavereidensa kanssa.

Nakkaan puhelimeni sohvalle turhaantuneena ja yritän keksiä tekemistä. Kaiken lisäksi elokuva osoittautuu huonoksi. Voi paska. Menen kylmään suihkuun, sillä se virkistää aina.

Käyn suihkussa ja vaihdan yöpaidan päälleni. Nyt istun vain sohvalla tuijottaen kelloa. Puoli yhdeksän. Tulevatkohan vanhempani kotiin tänään ollenkaan? No, se ei minua yllättäisi, sillä olen ollut pitkiäkin aikoja kotona yksin. Vanhempani eivät hirveästi osallistu elämääni, heillä kun on töissä niin "kiire".

Äkkiä saan loistoidean. Menen iltakävelylle metsään! Lokakuu lähestyy ja metsässä on jo pilkko pimeää. Ulkona on lisäksi sateista ja kylmää. Täydellistä. Olen varmaan mielenvikainen, kun rakastan tällaista.

Kävelen tuttua asfalttitietä metsään. Saavun metsäpolun alkuun. Sen sisäänkäynti näyttää karmivan pelottavalta. Ikään kuin astuisi sisään pimeään luolastoon, josta ei ole paluuta. Polulla ei ole katulamppuja, joten en näe metriä pidemmälle. Tuttu kihelmöivä jännityksen tunne palaa kehooni ja hymähdän tyytyväisenä. Juuri näin. Arvaattekin varmaan, että lempi juhlani on Halloween. Siihen on enää pari viikkoa.

Astun sisään metsään ja annan pimeyden tulvia kehooni. Haistan syksyisen maan ja lehtien ihanan tuoksun, jonka viileä tuulenvire tuo nenääni. Henkäisen ja jatkan kävelyä. Tämä oli niin hyvä idea.

Kuulen omat askeleeni pudonneiden lehtien kahinana ja nostan katseeni yötaivaalle. Se loistaa tummansinisenä ja muutamat tähdet erottuvat himmeinä taivaalla, mutta enimmäkseen yö on pilvinen. Tuulenpuuska kahisuttaa jossain haavan lehtiä. Naamaani piiskaava sumusade voimistuu ja annan hiusteni kastua. Ne laskeutuvat kosteina kiharoina olkapäilleni. Rakastan tätä.

Käännyn jossain kohtaa polulta hiekkatielle, joka jatkuu syvemmälle metsään. Katson jalkoihini ja keskityn askelteni rytmiin ja hiekan rapinaan kenkieni pohjassa. Olen varmaan jo kauttaaltaan märkä. Tällä tiellä on kylmänvalkoiset katulamput, jotka heijastavat valokeilaan osuvan tihkusateen saaden sen kimaltamaan ja erottumaan tummasta ympäristöstä. Minne tahansa katson on ympärilläni pimeää kuusimetsää, jota yötuuli huojuttaa.

Ajatukseni keskeyttää läheltäni kuuluva kahahdus. Jäykistyn automaattisesti. Jostain syystä aavistan pahaa, vaikka olen käynyt täällä satoja kertoja ja kuullut vaikka mitä kahinoita, kun lintuja lähtee puskista. En tiedä mikä minuun meni. Kerää ajatuksesi, se oli joku eläin, hoen itselleni. Silti tämä outo kauhun tunne ei hellitä. Tämä on erilaista, kuin jos katsoisi kauhuleffaa. Siinä en ole oikeasti vaarassa. Nyt kehoni läpi käy aivan uudenlainen pelonväristys - ja se ei ole ollenkaan mukava.

Kahahdus kuuluu uudestaan, ja heti perään oksa katkeaa. Vedän henkeä ja laitan käden suulleni etten kiljuisi. Nyt kuulen myös puhetta. Vetäydyn kyyryyn jykevän puun juurakkoon ja jään tuijottamaan metsää hiekkatien toisella puolella. Sydämeni hakkaa. Itsehän halusit jännitystä elämääsi Vila! Nyt kuitenkin toivon, etten olisi lähtenyt ollenkaan.

En erota sanoja mutta näen joukon tummia miehiä puiden varjossa noin 15 metrin päässä minusta. He eivät ole vielä huomanneet minua. Tyypit käyvät kiivasta englanninkielistä keskustelua jostain ja olen erottavinani sanan "huume". Tämä touhu ei selvästikään ole mitään laillista. Pala nousee kurkkuuni. Vittu, Vila mihin olet sotkenut itsesi!

Äkkiä kuuluu ääni, joka saa sydämeni jättämään lyönnin välistä. Kuulen aseen latautuvan ja sen jälkeen kammottavan pamauksen, jonka seurauksena korvani alkavat soida. Sitten tulee hiljaista.

Joo nyt olisi eka luku mun kirjasta valmis:D Tässä kohtaa haluun varottaa et ekat luvut on aika kökköjä ku on vielä tää kirjotustyyli vähän hakusessa mut lupaan et laatu paranee myöhemmin! Toivottavasti piditte tästä ja kertokaa ihmeessä mitä tykkäsitte tää on siis eka kirja minkä oon ikinä tehny ja halusin vaa vähän kokeilla onko kirjottaminen mun juttu. Rakentava kritiikki on tervetullutta, mut antakaa armoo ku en oo mikäö kirjailija:) kiitos vielä kaikille ketkä on mua kannustanu ja erityisesti kiitos mun kaveri Ash sekä
BrokenMirrorr ja _tarinoija_ en olis varmaan ees alottanu ilman teitä<3