Vaarallisilla Teillä

2.

Yritän epätoivoisesti kasata itseni, etten saisi paniikkikohtausta. Mitä juuri tapahtui!? Sen verran olen katsonut kauhuelokuvia, että tiedän ettei aseen laukauksesta seuraa ikinä mitään hyvää. Etenkään niille, ketkä ovat vahingossa sattuneet todistamaan tapahtunutta. Voi helvetin helvetti. Tästä ei ole paluuta, ajattelen paniikissa. Ihminen on mitä todennäköisimmin juuri kuollut ja minä, Vila 17 v. täällä stalkkaan rikollisjengin puuhia jonkun puun takaa. Meni hieman pitkälle se "jännitystä elämään" juttu.

Tuijotan miehiä järkyttyneenä. Nyt yksi laittaa aseen vyötärölleen - mitä ilmeisimmin se kuka ampui tyypin - ja kaksi muuta lähtevät korjaamaan ruumista. Asetyyppi, luultavasti porukan pomo, jakelee käskyjä kylmän viileästi. En voi uskoa näkemääni. Hän juuri murhasi ihmisen, tuosta noin vain ja sen jälkeen käskyttää tyynesti muita kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä edes näytä katuvan. Seuraan järkyttyneenä miesten puuhia. Jonkun elämä päättyi tähän ja minä onnekas satuin paikalle todistamaan. Todella hienoa.

Kyykyssä oleminen alkaa pistellä polvitaipeissa ja oloni on hyvin tukala joten päätän vaihtaa asentoa parempaan mahdollisimman hiljaa. Mieleeni juolahtaa, että voisin kuvata tästä poliiseille todistusaineistoa. Silloin nuo tyypit jäisivät kiinni. Miten en ollut ajatellut tuota aijemmin?

Alan kaivaa puhelintani varovasti huosuni taskusta tuijottaen kokoajan miehiä jotka nyt keskustelevat hiljempaa ja siivoavat rikospaikkaa. Minulla on oikea salapoliisin fiilis.

Raks.

Oksa rasahtaa juuri silloin jalkani alla ja rukoilen, ettei kukaan miehistä kuullut. Niin ei tietenkään käy ja yksi heistä kääntää minun suuntaani päänsä. Ei helvetti...

"Mitä vit-!?", joku älähtää.

Tämä tästä vielä puuttui. Piilopaikkani on surkea, joten hän äkkää minut juurakon takaa saman tien. Lähden paniikissa kompuroimaan taaksepäin. Tämäkö on loppuni?

"Hei pomo, meillä taitaa olla ongelma", mies kuiskaa huvittuneena, mutta kuulen sen silti.

Voi ei, nyt minä varmasti kuolen eikä kukaan löydä minua täältä! Ehdin jo hätääntyä. Voi miksi en vain mennyt niihin typeriin bileisiin? Samassa joku miehistä lähtee juoksemaan perääni ja tajuan, että nyt on parempi paeta. Ja lujaa.

Kompuroin ylös juurakon seasta ja lähden pinkomaan tietä kohti minkä jaloistani pääsen. Kuulen edelleen takanani askeleet ja ne tuntuvat tulevan vain lähemmäs, samalla kun itse alan jo hengästyä. Alan katua, etten ole jaksanut panostaa koulun liikuntatuntien kuntotreeneihin. Yritän vieläkin kiristää vauhtia, mutta minua alkaa oksettaa ja keuhkoni huutavat happea. Adrenaliini virtaa kehossani ja jatkan juoksua ainoastaan pelon voimalla.

Kuulen aseen laukauksen takaani ja tunnen samassa valtavan kivun vasemmassa olkapäässäni. Takaa-ajo loppuu lyhyeen ja kaadun maahan tuskissani. Tajuan, ettei mitään ole enää tehtävissä. Nyt minä kuolen eikä kukaan jää haikailemaan perääni. Hyvin meni. Kuulen jahtaajani lähestyvän mutta en edes jaksa välittää. Hän luultavasti tappaa minut nyt, kun ei aikaisemmin osunut kunnolla. Näkökenttäni alkaan hämärtyä ja lopulta ympärilläni on vain pimeys. Olen varmasti jo puolimatkassa tuonpuoleiseen, ehdin ajatella ennen kuin vaivun tiedottomuuteen.

***

Leijun pimeydessä. Ihan kuin lentäisin mustan pilven sisällä. En tunne, kuule tai näe mitään. Ajatukseni ovat kuitenkin selkeitä. Tämä on outoa. Olenko kuollut? Taivaassa? Mitä ihmettä!? Ja mitä edes on tapahtunut, miksi kuolin? Minulla ei ole mitään muistikuvaa viimeisen illan tapahtumista. Lähdin vain kotoani metsäkävelylle ja siinä kaikki mitä muistan. Outoa.