Vaarallisilla Teillä

8.

Seison hetken paikoillani kykenemättä liikkumaan. Minuun iskee samanlainen shokki kuin aijemmin metsässä. Todistan jo toista murhaa, ja vieläpä näin lyhyen ajan sisällä! Tämä on vain liikaa minulle. En kestä enää. Jos en pääse pakoon ja jään tänne, olisiko tämä se mihin minun olisi totuttava? Ei, en halua ajatella sitä. Minä pääsen pakoon. Minun on pakko.

Kuulen ääniä alhaalta, kun sotkua siivotaan. Kävisikö minulle täällä joku päivä noin? Synkät ajatukset pyrkivät sinnikkäästi täyttämään mieleni. Yritän ravistella ne pois, mutta ne pysyvät itsepintaisesti päässäni. Tunnen vajoavani jonkinlaiseen epätoivon shokkitilaan, jossa kehoni ei tottele minua enkä pysty tekemään mitään. Haukon henkeä sydämeni tykyttäessä korvissa. Nyt minut ainakin tapetaan, kun olen todistanut murhaa jo toista kertaa.

"Vila?" kuuluu miehen ääni alakerrasta. Se on Mikael.

Tässä kohtaa saan liikettä niveliini. Minun on päästävä pakoon, ajattelen. Nyt on tilaisuuteni. Juoksen portaat täysiä ylös ja lähden johonkin suuntaan. Etsin hätääntyneenä ulospääsyä. Pakkokai täällä jossain on olla takaovi tai edes parveke josta voi hypätä. Aivoni raksuttavat ja kuulen takaani lähestyviä juoksuaskeleita.

"Hei, tule takaisin! Et pääse täältä minnekään", joku huutaa takaani.

En aijo pysähtyä, päin vastoin kiristän tahtia. Juoksen pitkin käytävän marmorilattiaa minkä jaloistani pääsen. Kieltäydyn katsomasta taakseni. Huoneiden ovet vilisevät silmissäni. Kuinka iso tämä talo oikein on?

"Vila odota, keskustellaan tästä!" Mikael takanani yrittää.

Vitut minä mistään seliselistä välitän, kun silmieni edessä on ammuttu ihminen. Keskustele keskenäsi. Askelet takanani kuuluvat jo kovempaa. Mikael saavuttaa minua. Nyt on parempi keksiä jotain ja äkkiä.

Haravoin käytävää katseellani. Kaikkialla näkyy vain valkoisia seiniä ja satunnaisia tauluja sekä huoneiden ovia. Katseeni kiinnittyy lasioveen, joka johtaa jonkinlaiseen toimistotolaan.

Juoksen päättäväisesti sitä kohti ja työnnän oven auki. Katson pikaisesti ympärilleni. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni. Ilokseni näen huoneen takapäässä oven, joka johtaa luultavasti parvekkeelle. Saan hullun idean.

Mikael ehtii huoneeseen ja on enää metrien päässä minusta. Peräännyn äkkiä kohti parvekkeen ovea ja riuhtaisen sen auki. Eteeni avautuu metsämaisema, joka jatkuu kilometreja. Olemme kakkoskerroksessa, joten pudotus maahan on pitkä. Siitä on kuitenkin mahdollista selvitä. Joko kuolen tai pääsen pakoon, kumpikin käy.

Nousen parvekkeen kaiteelle seisomaan ja tuijotan alas. Minua alkaa huimata, kun katson pudotusta. Ainakin viisi metriä. En uskalla edes uimahallin hyppytornista hypätä sitä matkaa. Puristan silmäni kiinni. Sydämeni tykytys täyttää pääni ja kuulen Mikaelin huudot vaimeina takaani. Nyt on uskallettava.

Vedän syvään henkeä ja käännyn Mikaeliin päin. Hän tuijottaa minua tiiviisti takaisin. Huomaan hänenkin vyötäröllään aseen. Hän voisi tappaa minut tähän paikkaan. Miksei hän vain tee sitä?

Katson silmiin edessäni seisovaa tummatukkaista parikymppistä miestä. Treenatusta kropasta päätellen hänkin on viihtynyt salilla. Hänellä on siniset silmät ja pakko myöntää, ettei hänkään ole pahannäköinen. Ovatko kaikki täällä jotain miesmalleja?

Mikael tuijottaa minua anovasti. "Vila pyydän, älä tee mitään harkitsematonta", hän sanoo.

"Minä hyppään, jos haluan! En aijo jäädä tänne teidän vangiksenne ikiajoiksi", huudan ja tunnen poskellani kyyneleen. Minun on tehtävä tämä ennen kuin saan jonkun typerän hermoromahduksen!